Lentoharjoituksia

Speksit ovat upeita, elämää mullistavia ja unohtumattomia projekteja. Ja vain kerran vuodessa.

Humanistispeksi ry on vuosi vuodelta kasvanut suuremmaksi yhteisöksi, johon virtaa teatterista kiinnostuneita lahjakkaita tyyppejä. Ja hirveintä on, että toisin kuin vielä muutamia vuosia sitten, kaikille ei riitä enää tekemistä produktiossa. Ei varsinkaan juuri sitä tiettyä juttua: joku haluaisi kokeilla uutta, toinen kehittyä jossain ja sitten on se yksi juttu, josta on haaveillut salaa jo monta vuotta. Siis mitä tehdä? Vastauksemme: kesäproduktiot!

19959436_10155445870697645_27745182122054032_n 2Tänä vuonna päätettiin tehdä kaksi hieman pienempää produktiota, jotka olisivat muodoltaan vapaampia. Kesäteatteriproduktioon valitsimme työskentelymuodoksi devising-metodin, jossa lähtökohtana ei ole käsikirjoitus, vaan esitys luodaan yhdessä työryhmän kanssa, harjoitusten ja innostavien teemojen kautta. Jotenkin ohjaaja ja tuottaja päätyivät valitsemaan J.M. Barrien romaanin Peter and Wendy koko produktion lähtöalustaksi, suurimmaksi osaksi sen herkullisen teemavalikoiman vuoksi – osittain vain siksi kun on kiva olla kakara. Ja kuka olisikaan enemmän kakara kuin Peter Pan? Poika. Mies? Poika-mies Pan? Näistä ajatuksista se sitten lähti: kaikki saivat tehdä just mitä halusivat ja saivat apua, jos sitä kaipasivat. Ja sitten vaan koottiin palapeli kasaan ja siroteltiin vähän keijupölyä päälle.

Olen ensimmäistä kertaa esiintyjänä Humanistispeksin produktiossa. Esiintyminen on kiinnostanut minua jo jonkin aikaa, ja siksi onkin ollut jännittävää sanan kaikissa merkityksissä päästä toteuttamaan omia intressejään. On ollut kuumottavaa ja ihanaa päästä heittäytymään improharjoitteissa ja pyrkiä irtautumaan estoistaan (jos tiedät, mitä tarkoitan…), mistä teki mahtavaa juuri esiintyjäkatraassa vallitseva hyvä fiilis ja kannustava ilmapiiri. Odotan suurella jännityksellä esityksiä, jälleen sanan kaikissa merkityksissä.” – esiintyjä Roosa

Nyt ollaan päästy siihen hetkeen, että ensi-iltaan on vain viikko jäljellä. Kesäkuussa pidettiin vähän kesälomaa, mutta heinäkuussa ollaan treenattu (lue: leikitty) ihan hiki hatussa. Välillä maltetaan mennä sadepäiviä pakoon sisälle ja treenataan ihan aikuisten oikeesti, mutta seuraavana päivänä taas pyöritään nurmikossa. Ja se kaikki tuntuu niin oikealta. Ja niin hirveältä samaan aikaan. Me leikitään, mutta monet kohtaukset on kaikkea muuta kuin leikkiä.

kasvamattomat_02.jpgKasvamattomat-produktio ammentaa henkensä kasvukivuista ja lentoharjoituksista, joita Peter Panin tarina on täynnä. Jokaisella hahmolla on oma kasvukertomuksensa kerrottavana, ja niin on myös jokaisella työryhmämme jäsenellä. Ne tarinat ovat synnyttäneet musiikkia, monologeja ja draamallisia kohtaamisia. Jo pelkästään näiden tyyppien innostus päästä tekemään ja sanomaan asioita on saanut aikaan niin mieletöntä inspiraatiota, ettei voi olla kuin onnellinen ja ylpeä ja odottaa tulevaa.

Kaikki lapset kasvavat aikuisiksi paitsi me! Ensi-ilta on 1.8. klo 19 Teatterimuseolla. Lisätiedot löydät täältä. Iloisia ajatuksia kaikille, ja kohti aamunkoittoa!

Se vei koko tytön

Reilu vuosi sitten, pääsin yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa, ja orientaatioviikon aikana silmiini osui muistaakseni tutorini Sampsan Facebookissa jakama linkki Humanistispeksin hakulomakkeeseen. Tämä kyllä herätti mielenkiintoni – olin ollut mukana mm. Kansallisteatterin Nuorisoteatteriprojektissa näyttelijänä ja maskeeraajana – mutta arvelin että minulla riittää ihan tarpeeksi tekemistä opintojen ja töiden kanssa ja unohdin asian. Seuraavalla viikolla Sampsa tuli juttelemaan speksin tuottajan ominaisuudessa. Hän oli saanut tietää minun olevan parturi-kampaaja ja tiedusteli kiinnostustani hakea maskitiimiin. Lupasin vilkaista hakulomaketta. Muutama päivä taisi vierähtää ennen kuin sain pidettyä lupaukseni, mutta senpä jälkeen ei paluuta enää ollut.

Syyskuun viimeinen viikonloppu pääsykokeineen koitti. Ensin kaikki visutiimeihin hakeneet kokoontuivat Utopiaan, tiimipäälliköt esittäytyivät, ja sen jälkeen jakauduttiin pienempiin ryhmiin omien hakukohteiden mukaisesti. Istuin saman tien alas maski- ja hiuspäällikkö Annikan kanssa, juttelimme vähän taustoistamme yleisesti ja aiheeseen liittyen, ja sain pääsykoetehtävän käteeni: kaksi tyhjää face chartia, jotka piti värittää annettujen ohjeiden mukaisesti. Palautin paperin, ihan tyytyväisenä aikaansaannoksiini, mutta saman tien todellisuus iski päin näköä. En menisi väittämään itseäni piirustuksellisesti erityisen lahjakkaaksi, ja mieleni tekikin hakata päätä pöytään kun näin muiden tuotoksia, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: seuraavalla viikolla sain ilmoituksen että minut oli valittu tiimiin.

Lokakuun loppupuolella näin vihdoin ensimmäiset speksini – Humanistispeksin illanvietossa parin vuoden takaisen Magian mestarin ja heti seuraavana päivänä Fyysikkospeksin Mielenpuhaltajat. Maskitiimin osalta syksy alkoi verkkaisesti, mutta olimme saaneet käsikirjoituksen luettavaksemme ja pikkuhiljaa mekin pääsimme tositoimiin: marraskuussa pidettiin kaksi suunnittelukokousta sekä kuvattiin traileri ja joulukuussa päästiin kokeilemaan maskeja ja kampauksia näyttelijöille. Monet tekivät hahmoilleen sekä maskin että hiukset, mutta koska osa halusi vain maskeerata, niin sovimme, että minä vastaisin heidän hahmojensa kampauksista.

img_0431
Orava tupsukorvineen seka muita Metsän asukkeja. kuva Susan Heikkinen

Esitysviikko oli rankka, sitä ei käy kieltäminen – läheltä piti, etten pillahtanut itkuun jo keskiviikkoaamuna (onnesta tosin) kun luin bussissa katsojien palautteita ensi-illasta ja joku hehkutti oravan tupsukorvia, jotka olivat minun käsialaani. En suostunut pitämään vapaailtoja, vaan halusin olla mukana jokaisessa näytöksessä, ja kyllähän siinä sitten tulikin tehtyä joka päivä lähemmäs 12 tuntia töitä. Tiesin kuitenkin mihin ryhdyin, enkä mitään muuta odottanutkaan. Saati sitten vaihtaisi hetkeäkään pois.

Kun pitkin produktiota välillä juolahtaa mieleen, että nyt tehdään jotain suurta ja hienoa, ja kun sama ajatus toistuu monta kertaa jokaisena esityspäivänä, niin siitä fiiliksestä tulee aika koukuttava. Ja kun puolen vuoden työ huipentuu siihen, että viettää viikon ajan lähes jokaisen valveillaolotunnin niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa tehdään sitä suurta ja hienoa, niin niistä ihmisistä tulee todella tärkeitä. Perhe. Voisin kuvailla speksifuksivuottani sanomalla, että annoin syyskuussa pikkusormeni, mutta speksi ei tyytynyt edes käteeni vaan vei koko tytön mennessään.

10556382_10207839925303253_881196446268266332_n
Entinen speksifuksi, nykyinen hiuspäällikkö Nina Teikari

Speksihakuun pääset täältä.

 

Pöytälaatikko eläinhahmoja väärällään

Al Bardus
Al Perdus, kaikkien rinnakkaistodellisuuksien hallitsija. Kuva: Veera Ala-Kaila

Pe(i)lin näytökset eivät vielä olleet alkaneet, kun haaveillen harkitsin osallistumisesta käsikirjoituskilpailuun. Silloin mielessäni oli kuitenkin aivan toinen tarina. Viimeisenä esityspäivänä lojuin tarpeettomana lavan luona ja odotin, että alkaisimme valmistautua näytökseen. Riikka osui paikalle. Löimme luovat päämme yhteen, ja ehostimme Barduksen asua Peccamenin takilla ja Al Zheimerin sauvalla. Myöhemmin kuvaan kommentoitiin: ”Seuraavassa speksissä voisi olla eläinhahmoja.”

Voi hyvät hyssykät, niinhän siinä voisi! Sattuipa sopivasti, että minulla oli pöytälaatikossani tarina eläinhahmoja väärällään. Kilpailu käsikirjoittajan pestistä oli kova, enkä vakavissani uskonut voittavani. Enhän minä ollut koskaan oikeasti kirjoittanut mitään. Kaikenkarvaiset elikot ja Näkki kuitenkin purivat raatiin, ja he valitsivat minut. Yhden puhelun jälkeen olin vastuussa siitä, mitä seuraavassa speksissä tapahtuu, mitä sillä sanotaan, ja mitä kaikki muut produktion jäsenet lähtevät työstämään. Ei paineita.

Silloisen tarinan nimi oli Pöllö, ja se sijoittui Pohjolan ristiretkien jälkeiseen aikaan 1300–1400-luvuille. Tarinan päähenkilö, Uve, lähtee seuraamaan mystistä pöllöä, jonka kanssa ystävystyy tämän valheellisista motiiveista huolimatta. Tarinan miljöö kuitenkin muistutti liikaa Tulisielua, edellisen vuoden Lääkiksen speksiä, jossa merkittävässä roolissa oli shamaani. Loppuratkaisuni oli liian deus ex machina, jossa juoni ratkeaa taikatempuilla. En kuitenkaan yrittänyt puolustautua sillä, että kaikki tapahtumat noudattivat kansanuskon logiikkaa.

käsikirjoittajat
Käsikirjoitustiimi: Liisa, Manu ja Juhana, Viivi puuttuu kuvasta. Kuva: Susan Heikkinen

Nämä muutokset pakottivat luomaan tarinan uudelleen pitkälti tyhjästä. En keksinyt kuollaksenikaan mitään. Kaikki ideani olivat tylsiä tai teennäisiä. Kuinka saan ihmisen eksymään metsään uskottavalla ja kiinnostavalla tavalla? Miten luon ihmisten ja luonnonvoimien yhteentörmäyksen? Silloin Juhana, ensimmäinen tiimiläiseni, ehdotti: ”Entä jos se päähenkilö olisikin rintamakarkuri?” Padot murtuivat ja tartuimme työhön.

Teatterikäsikirjoituksia kirjoitetaan ja hinkataan jopa vuosi. Meillä oli kolme kuukautta. Kokoonnuimme kesäkuussa usein viinilasien ja muistiinpanojen äärelle rakentamaan maailmaamme ja henkilöitämme ja punomaan juonta. Tarina kulki jatkuvasti mukanani myös tapaamisten ulkouolella, ja prosessoin sitä joka päivä, töissä ja vapaalla. Lopulta meillä oli ensimmäinen hahmotelma Metsästä.

Sitten oli vuorossa kamala heinäkuu, jonka aikana olisi kirjoitettava ensimmäinen versio koko näytelmästä. Kaksi viikkoa per näytös. Kesätyöt ja harrastukset siihen päälle. Lisätään tähän vielä lähes lamaannuttava pelko siitä, etten osaa kirjoittaa. En ollut koskaan lukenut yhtäkään näytelmää enkä kirjoittanut kilpailun kohtausnäytettä enempää. Olin varma, että nyt petokseni paljastuisi. Pian kaikki tajuaisivat, millaisen virheen ovat tehneet valitessaan minut. Metsä romahtaa, ja speksi on kriisissä.

"Laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä." Kuva: Susan Heikkinen
”Laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä.” Kuva: Susan Heikkinen

Ohjaajamme Mari oli alusta asti ideoinut tarinaa kanssamme, ja nyt tarvitsin hänen ammattitaitoista apuaan. Töölöläisestä Janoisesta Lohesta tuli kohtaamispaikkamme, neuvotteluhuoneemme ja ideariihemme. Siellä puhuimme tuntien ja tuoppien ajan kirjoittamisesta, draamasta, teatterista ja filosofiasta. ”Älä koskaan yritä kirjoittaa valmista tekstiä ensimmäisellä kerralla, ajat vain itsesi loppuun ja hajoat siihen, kun joudut kuitenkin muuttamaan sitä.” Tämän ja useita muita läksyjä opin noiden tuoppien äärellä. Sain Marilta kirjoittamisen oppaan, jonka kahlasin läpi kahdessa päivässä. Lopulta avasin Wordin, laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä. Ihan hyvä siitä tuli.

Kuin ihmeen kaupalla saimme heinäkuussa aikaan 79 sivua Metsää. Se oli tietenkin aivan liikaa ja sivumäärä oli leikattava viiteenkymmeneen, mikä tarkoitti kokonaisten kohtausten poistamista, tapahtumien yhdistelyä, polveilevan ja lyyrisen dialogin karsimista ja hahmoista luopumista. Se oli erittäin vaikeaa: ”Eihän tässä ole mitään turhaa, vaan kaikki liittyy kaikkeen.” Onneksi Mari auttoi ja teki kylmän ammattitaitoisesti vaikeimmat leikkaukset puolestamme meidän katsellessa vierestä. Kesä oli henkisesti raskain ja kiireisin tähänastisessa elämässäni. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään, sillä sen tuloksena syntyi Metsä.

näkin kuolema
Näkin kuolema. Kuva: Susan Heikkinen

Kun kirjoittaa näytelmää, hahmot saattavat alkaa elää omaa elämäänsä. Näkin piti alun perin olla sivuhahmo, jonka ainoa funktio on johdattaa Elias metsän sydämeen. Kirjoittaessani kohtausta, jossa Näkki puhuu Karhun kanssa, huomasin, että Näkki sanoo: ”En voisi koskaan satuttaa häntä.” Repliikki vain ilmestyi paperille, mutta kirjoitettuani sen pysähdyin ajattelemaan. Tajusin, että Näkki on rakastunut Eliakseen. Oivallus teki Näkistä yhden tärkeimmistä henkilöhahmoistamme ja johti lopulta myös rakastamani hahmon kuolemaan. Muutama miehinen taiteilijakyynel vierähti poskelle.

Sanotaan, että taide ei ole koskaan valmista. Ei olekaan. Aina on sellainen tunne, että jotain voisi tehdä paremmin, ja sama tunne minulla oli luovuttaessani käsikirjoitusta seremoniallisesti ohjaajalle. Jännitin aika paljon, miten teksti tullaan ottamaan vastaan. Turhaan. Ihmiset omilla aloillaan tanssijasta puvustajaan ja lipunmyyjään ottivat tarinan omakseen ja tekivät töitä täydellä sydämellään, jotta tästä tulisi kaikkien aikojen spektaakkeli. Se siitä myös tuli. Kiitos jokaiselle teille, jotka olitte tekemässä unelmastani totta.

Vuoteni tuottajana

Viime keväänä aloitin toisen vuoteni tuottajana valitsemalla käsikirjoitusta, joka päätyi lopulta kymmenien mutkien ja umpikujien ja kiertoteiden kautta Kansallisteatterin lavalle. Uusi paikka toi mukanaan paljon uusia juttuja, myös sellaisia ylläreitä, joihin ei osattu varautua. En olisi ikinä arvannut, että lähettelen musiikkilupapyyntöjä ympäri maailmaa, chattaan verkkokaupan teknisen tuen kanssa useasti päivässä tai vuokraan välineistöä miksaajille, brändäyksestä puhumattakaan. Reilun sadan hengen ryhmäyttäminen ja tiiviin speksiperheen luominen vaati meiltä tuottajilta myös hieman uusia ideoita.

11665691_10207470966064846_1017215322_o
Tuottaja ruokkii nälkäisiä eläimiä hyisessä metsässä.

Humanistispeksin tuottaminen on ollut yksi antoisimpia kokemuksiani opiskeluajalta. Olen oppinut valtavasti uutta: sisäinen excelvelhoni on tullut esiin ja tiedän teatterimusiikkiluvista yhtä sun toista (ja että ne ylipäätään eroavat muista musiikkiluvista). Moni tuottamisessa tarpeellinen taito oli kuitenkin jo olemassa, niitä tuli vain sovellettua eri tavoin tai eri mittakaavassa. Jos selviää opiskelijabudjetilla seuraavaan opintotukeen, pärjää todennäköisesti myös speksin budjetoinnin kanssa.

Aina ei kuitenkaan ollut helppoa. Jossain vaiheessa takaiskuja tuli siihen tahtiin, että teki mieli syödä havunneulasia ja painua peiton alle odottamaan toukokuuta, mutta sitä varten oli ne ihmiset. Kun tuntui, ettei jaksa kirjoittaa enää yhtään sähköpostia johon ei saa vastausta, joku tiimipäälliköistä ilmoitti tiiminsä olevan kultaa ja mirhamia tai tuottajakollega laittoi viestin että saatiin muuten se Mulan. Kun tuntui, ettei mikään määrä kahvia saa hereille, aamiaiskokouksessa vastapäätä istuva kollega lupasi selvittää apurahaviidakon (vaikka näytti aivan yhtä väsyneeltä).

12722532_10207470954544558_1155899647_oParasta tuottaja-ajoissa oli, että sain tehdä töitä mahtavien tyyppien kanssa. Näillä ihmisillä on niin paljon taitoa, intohimoa ja uskallusta, että siitä sai energiaa pitkäksi aikaa. Ilman heitä tuottamisessa ei olisi mitään järkeä. Heidän takiaan kaikki unettomat yöt ja aikaiset herätykset ja itku ja hampaidenkiristys on ollut sen arvoista. Ja ystävyys säilyy tämän jälkeenkin.

Lopuksi haluan lainata rakasta tuottajakollegaani Sampsaa, joka muotoili tuottajan tunteet runoksi:

 Untitled-1.jpg

Maailman paras vuosi

Pääsykoeviikonloppu on ohi, ja speksiperhe laajeni taas satapäiseksi. Joka vuosi viimeistään pääsykokeissa muistaa, miten syvälle johonkin kokemukseen voi uppoutua. Speksin ilmapiirissä voisi viettää ikuisuuden ja ajatus normaalielämään palaamisesta tuntuu tylsältä. Tänä vuonna tunnelma oli vielä poikkeuksellinen: parhaimmillaan paikalla oli tiimipäälliköt mukaan lukien päälle 80 henkilöä ja jokainen tuntui haluavan olla juuri siinä. Speksirakkaus valui avonaisista ovista ylioppilastalon portaikkoon asti.

Kuva: Anni Tolvanen
Kuva: Anni Tolvanen

Speksivuosi on jo puolessa välissä, mutta vasta nyt speksin tekeminen alkaa toden teolla, tiimit on valittu ja aloittavat treenaamisen, suunnittelun ja toteutuksen. Marraskuussa järjestetään nimenjulkistusjuhlat, joissa paljastetaan ensimmäistä kertaa tulevan Humanistispeksin nimi ja teema. Joulukuussa harjoitukset ovat siinä vaiheessa, että koko esitys mennään läpi bändin, tanssin ja näyttelijöiden voimin. Osalta puuttuu vielä roolivaatteet ja lavasteiden paikat merkataan lattiaan maalarinteipillä, mutta silmiään siristämällä voi jo nähdä lavan valoineen ja katsojineen.

Heti ensi vuoden alussa alkaa lipunmyynti. Humanistispeksi näkyy kaikkialla, kampuksilla ja somessa. Tammikuussa järjestetään yhdistyksen vaalikokous ja produktiossa eletään kiireisiä aikoja. Viimeiset rooliasut ja lavasteet valmistuvat, hahmokuvaukset ja markkinointi pitävät tiimit kiireisinä. Speksivuosi huipentuu helmikuussa näytösviikkoon, jossa koko produktio näkyy ja kuuluu lavasteissa, äänissä, valoissa ja tunnelmassa. Ennen sitä oikein tajuaakaan, keväällä ollaan jo suunnittelemassa seuraavaa produktiota ja koko kierros lähtee alusta. Maailman paras vuosi.

Ystävyys meitä yhdistää

Mietitkö vielä pitäsikö hakea? No pitäisi, koska meillä on maailman parhaat tiimipäälliköt!

Eilen tapahtui jotain. Homma tuli vähän puun takaa ja yllätti pienen tuottajan (tai neljä). Hetken jo ajattelimme, että tämän asian selvittämiseen menee ainakin pari viikkoa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tiimipäälliköt tulivat apuun, ja homma saatiin hoidettua hetkessä. Tuottajana voi vain olla ylpeä ja onnellinen tästä jengistä, jonka riveissä seisoo.

Osa tiimipäälliköistä tutustumassa käsikirjoitukseen. Kuva: Lauri Hukkanen
Osa tiimipäälliköistä tutustumassa käsikirjoitukseen. Kuva: Lauri Hukkanen

Tämän produktion tiimipäälliköt ovat huikeita. Jokainen on lahjakas, taitava ja innostava omassa jutussaan ja antaa perheellemme kaikkensa. Jokainen on kannustava ja saa tiimimme tuntumaan kodilta. Jokainen saa nauramaan ja itkemään, ilosta, onnesta ja toisinaan raivostakin. Joskus ärsyttää, kun yksi puhuu lakkaamatta tai toinen ei yhtään, joskus ollaan eri mieltä ja joskus keskustelu käy kiivaana. Silti tässä tiimissä on turvassa, tuntee olevansa rakastettu ja juuri siinä missä pitää. Tuntuu juuri siltä, mitä se on: perheeltä. Silloin tällöin kuultu nimitys speksiperhe ei siis ole aivan tuulesta temmattu käsite.

Tuottajat <3 tiimipäälliköt. Tämä sydän on teille. Kiitos että olette! Kuva: Sampsa Granström
Tuottajat ❤ tiimipäälliköt. Tämä sydän on teille. Kiitos että olette! Kuva: Sampsa Granström

Miksi siis kannattaa hakea mukaan? No koska: Meillä puhalletaan yhteen hiileen. Meillä autetaan yli tiimirajojen, halataan kun toisella on iloja tai suruja, nauretaan, rakastetaan, itketään ja hassutellaan. Meillä ilahdutaan toistemme näkemisestä lyhyen tai pitkän tauon jälkeen, meillä puhutaan ja kuunnellaan, meillä vietetään aikaa yhdessä. Meillä on mahtava tiimi ja meillä tehdään yhdessä maailman parasta teatteria.

Speksiperhealbumi osa 2: Veera ja Emma

Speksiperhealbumissa produktioihimme osallistuneet aina speksijunioreista alusta asti mukana olleisiin kertovat speksitaipaleistaan.

Me oltiin viime vuonna ekaa kertaa Humanistispeksissä mukana tanssijoina, ja nyt ollaankin intoa täynnä luomassa uutta taidespektaakkelia tiimipäälliköiden ja koreografien roolissa. Viime vuoden speksi oli mieletön, ja saatiin tanssia kaikkea laidasta laitaan, mm. nykäriä, hiphoppia, jazzia ja kasaridiskoa (oh yes!). Vaikka tanssi on jo itsessään maailman paras asia, teatterielementti tuo siihen vielä paljon lisää. Tanssin sai yhdistää muuhun itsensä ilmaisuun ja jopa näyttelemiseen, mikä on superkivaa.

Pikselisotilaat, Mezereum ja Bardus. Kuva: Lotta vuorio
Pikselisotilaat, Mezereum ja Bardus. Kuva: Lotta vuorio

Kaiken tosissaan treenaamisen ohella speksi on myös vaikka mitä muuta. On kaikenlaisia saunailtoja ja pippaloita joiden kautta ehtii tutustua oman tiimin lisäksi myös kaikkiin muihin speksiläisiin. Yhteishenki rakentuu syksyn aikana ihan mahtavaksi koko produktion kesken, ja kaikki odottaa valmista esitystä ihan hulluna. Koko speksivuosi huipentuu lopputalvella näytösviikkoon, kun mukana on näyttelijät, livemusiikki ja -laulu, valot, puvut, maskit, lavasteet, äänitehosteet ja kaikki muu mieletön juttu ja ilmapiiri siinä ympärillä.

Kuva: Inka Lähteenaro
Kuva: Inka Lähteenaro

Sen verran on pakko varoittaa, että kun speksille antaa pikkusormensa, se vie koko ihmisen. Eli jos kiinnostaa saada kokemus jonka tulee muistamaan koko loppuelämän yhtenä parhaista asioista mitä on ikinä tehnyt, tässä se on. Ole hyvä.

Veera ja Emma, tanssiameebat

Speksiperhealbumi osa 1: Riku

Speksiperhealbumissa produktioihimme osallistuneet aina speksijunioreista alusta asti mukana olleisiin kertovat speksitaipaleistaan.

Vuosia sitten aloittaessani yliopistolla luovin opintojen oheistoiminnan tarjonnan keskellä. Fukseja houkuteltiin liittymään oman ainejärjestönsä lisäksi lukemattomiin kerhoihin joiden kiinnostukset vaihtelivat elokuvista salamurhaamiseen. Kävin useammankin järjestön tutustumisilloissa, mutta vain speksiä juutuin tekemään vuosiksi. Olin aiemminkin harrastanut näyttelemistä, joten speksiin hakeminen tuntui luontevalta.

Produktion alkaessa huomasin, että speksissä kaikki oli kuitenkin toisin kuin aikasemmissa produktoissa. Aiemmin ohjaus, käsikirjoitus ja moni muu oli annettu valmiiksi päätettynä, mutta speksissä kaikki tehtiin itse. Äkillinen vastuu oli vapauttavaa: vaikka tehtävää oli paljon niin kaikki päätösvalta oli meillä itsellämme.

Kuolema on katettu. Kuva: Noora Sandgren
Kuolema on katettu. Kuva: Noora Sandgren

Ensimmäisessä speksissä into korvasi kokemuksen. Vähät lavasteet askarreltiin muovikelmusta puukehikoiden päälle ja roolivaatteet loihdittiin produktiolaisten vaatekaapeista. Nykyään speksi on laajentunut ja ammattilaistunut tiimin kasvaessa uusilla ja lahjakkailla ihmisillä. Ensimmäistä speksiä katsellessa vieno myötähäpeän puna kohoaakin kasvoille.

Rikujustusmättö

Viiden lavalla vietetyn vuoden jälkeen alkaa speksistä eläköityminen vaikuttaa gradun ja KELAn puristuksessa entistä todennäköisemmältä. Mutta olit sitten samassa tilanteessa kuin minä fuksina tai jo vanhempi opiskelija, speksiin kannattaa ehdottomasti hakea. Se tulee nielemään vapaa-aikasi, mutta myös antaa enemmän kuin muut harrastukset. Uskomattomien kokemuksien lisäksi se antaa kokonaisen yhteisön.

Riku, speksikonkari

Lähde mukaan seikkailuun

Tuotanto on käynnistynyt jo keväällä tiimipäälliköiden, tuottajien ja käsikirjoituksen kanssa.  Koko kesän tiimi on hionut teosta, joka on jo muutamien kuukausien aikana ylittänyt koko ryhmän odotukset. Vauhtia otetaan edellisten vuosien menestyksistä ja kierrokset kovenevat. Ei millään malttaisi enää odottaa, ja onneksi ei tarvitsekaan!

12017715_867500686620452_8431395063685557947_o
Tunnelmia syksyn 2015 pääsykoeviikonlopusta

Ohjaajan rooli vaihtelee prokkiksesta prokkikseen, teoksen hengestä riippuen, mutta yleisesti ohjaajan osaan kuuluu kokonaisuuden hallinta ja eri osien sovittaminen yhdeksi sulavaksi teokseksi. Ohjaaja näkee lavastuksen, kuulee musiikin, elää tapahtumat hahmojen kanssa ja miettii siinä sivussa budjettia sekä aikatauluja.

Yksi tosiasia on muovannut omaa rooliani tulevassa produktiossa: humanistispeksi on perhe ja alati laajeneva yhteisö. Ohjaajana minä toimin työnjohtajana, sparrausparina ja yhteisen vision soihdunkantajana, mutta loistava esitys saavutetaan monen lahjakkaan mielen yhteistyöllä. Minulla on jo nyt ollut ilo työskennellä useamman tiimin kanssa, ja todistaa kuinka hieno ajatus muovautuu loistavaksi hyppiessään mielestä toiseen.

Pikselisotilaat ja Bardus. Kuva: Lotta vuorio
Pikselisotilaat ja Bardus. Kuva: Susan Heikkinen

Tänä vuonna useampi speksi on löytänyt myös uuden kodin tuoreesta speksiklusteri Omsartista, joten uutta ja jännittävää on luvassa niin uusille kuin vanhoillekin. Tämän vuoden produktio on jo hyvässä vauhdissa ja vauhti vain kiihtyy. Jotain suurta on nyt tekeillä, sen tuntee luissaan.

Eli jos haluat olla mukana luomassa jotain ainutkertaista ja unohtumatonta sekä sinulle että kaikille tuleville katsojille, tule mukaan.

Tämä on kutsuhuuto. Me tehdään tämä, täysillä. Tässä ja nyt, yhdessä.

Rakkaudella,  ohjaaja Mari Ala-Nikkola