Ilta on valunut yön puolelle tunnelmallisen hämärästi valaistussa huoneessa. Kiihkeä näppäimistön naputus taitaa kuulua seinienkin läpi, mutta sovittamisen huumassa ei viitsi välittää. Hikisen ja uuvuttavan, mutta nautinnollisen yön päätteeksi painaa sovittaja viimein nuotit PDF-tiedostoiksi muuttavaa nappia. Laskettu aika on yhdeksän sekunnin päässä.
Bändi kahlaa sovitusta läpi ensimmäistä kertaa. Suloisesti horjuvat ensiaskeleet saavat kyynelen puhkeamaan sovittajan silmäkulmaan. Ylpeä hymy leviää sovittajan väriseville suupielille, ja liikuttuneena hän kuiskaa itselleen: ”minun sovitukseni!”
Teini-ikä on kasvun aikaa. Ymmärtäväinen sovittaja antaa sovituksen kokeilla rajojaan, vaikka irti päästäminen onkin hankalaa. Bändi saattaa keksiä uusia stemmoja tai muuttaa tietyn osan tunnelmaa. Sovittajan täytyy hyväksyä se, että sovitus etsii uusia polkuja itsenäisesti eikä kaipaa enää ohjausta kädestä pitäen. Vielä viikko sitten hän tarvitsi neuvoani jokaiseen korotusmerkkiin, dynamiikkamerkintään ja tahtilajiosoitukseen! Mustasukkaisuudessaan sovitustaan itsepäisesti kaitseva ja kahlitseva sovittaja tekee kuitenkin karhunpalveluksen, jos ei anna sovituksen löytää itse itseään ja paikkaansa.
Vaikkei hän ehkä sitä aina haluaisi myöntää, on kuitenkin aikoja kun sovitus vielä kaipaa sovittajansa apua. Kasvaminen osaksi yhteiskuntaa ei aina ole kivutonta ja tuo usein mukanaan arjen pikku ongelmia, joihin sovittajan neuvo on tarpeen: kappaleen sovitusta rakenteesta saattaa olla eriäviä mielipiteitä eri tiimien välillä tai sävellajia täytyykin muuttaa. Tärkeintä on olla aina sovituksen tukena ja tehdä selväksi, että sovittajalta voi aina kysyä apua.
On esityspäivä. Sovitus on kasvanut aikuiseksi – on toki kasvanut jo pitkän aikaa sitten, vaikka sovittaja tietenkin muistaa hänet aina sellaisena kun hän oli nuotinnusohjelmasta tulostettuna MIDI-tiedostona. Niin se aika vain rientää. Esitystä seuratessaan sovituksensa täysikasvuisuuteen havahtuva sovittaja harhautuu muistelemaan hetkiä siitä taianomaisesta yöstä tähän päivään. Vaikkei kasvattaminen aina ollutkaan ruusuilla tanssimista, ovat nyt jäljellä vain muistoista lämpimimmät.
Aplodien hiljennyttyä pukkaa vieressäni istuva minua kylkeen: ”Tiedätkös mikä tuo oli?”
Rintaa röyhistäen vastaan: ”Tiedänhän toki, sehän oli minun so-”
”Minun sanoitukseni!” hän vastaa ylpeydestä pakahtuen.
