Ovi oli jälleen juuttunut kiinni. Puu oli turvonnut kosteudesta, ja vaikka ovea kuinka yritti suostutella avautumaan, se piteli kiinni karmeistaan kaikilla voimillaan.
”Taasko?” J tuhahti.
”Luulis sun jo tietävän. Jos sä et aukee hyvällä, niin en mä siitä luovuta.”
J kääntyi ja katosi ylös portaisiin. Hän palasi hetken päästä mukanaan kannullinen öljyä. Hän kaatoi öljyä varovasti saranoihin, laski kannun, hieroi kämmeniään yhteen, tarttui kahvaan ja heittäytyi tarkalla täsmäiskulla ovea vasten. Saranat päästivät pienen valituksen, ja ovi liikahti laiskasti auki. J:n nenään tulvahti kellarin tuttu tuoksu. Hän kosketti ovenkarmia nopeasti.
”Kiitti.”
J nappasi oven vierestä öljylampun ja paineli alas kellariin.
Alhaalla oli säkkipimeää. Mitä kummallisimpia esineitä lojui hujan hajan pimeydessä. Vaikka liikkui varovaisesti, piti silti pitää varansa, ettei lyönyt varvastaan yhtäkkiä tyhjästä ilmestyneeseen tuolinjalkaan tai kolauttanut päätään katosta riippuvaan keskiaikaiseen kynttelikköön. J kuitenkin liikkui kaaoksen välissä sukkelasti kuin pieni orava, väistäen ja kumartuen juuri oikeaan aikaan.
Kellarin kauimmaisessa nurkassa oli kasa hajalautoja. J nappasi niistä sylillisen mukaansa, otti vierestä hyllystä askin nauloja ja palasi portaikkoon yhtä sujuvasti kuin oli sieltä tullutkin.
Sali oli tyhjä, kuten tavallisesti lounasaikaan. J asteli lavan etureunalle, missä oli kolme metalliämpäriä. Hän laski laudat varoen ämpäreiden viereen ja haki verhon takaa tikkaat.
J asetti tikkaat seisomaan keskelle lavaa, otti yhden lyhyen laudanpätkän, kapusi se mukanaan tikkaita ylös katonrajaan, nosti laudan kattoa vasten ja pamautti muutaman naulan tottuneesti puun läpi. Hän laskeutui alas ja toisti saman rituaalin neljä kertaa uudelleen. Muutaman kerran hän huojahti matkallaan ylös niin, että tikkaat heilahtivat puolelta toiselle, mutta hän onnistui löytämään tasapainonsa joka kerta.
”Olis kyllä aika huvittavaa, jos veisit multa vielä hengen”, J hymähti tyhjälle salille.
Sali katseli J:n toimia hiljaa, mutta sen seinät kaartuivat lempeästi hänen ylleen kertoen hänelle, ettei se tekisi hänelle mitään pahaa. Varjot liikkuivat haalistuneilla seinillä, kun rakennus hengitti rauhallisesti narahdellen. Se oli seurannut ihmisten arkea ja omaa hiljaista rapistumistaan jo vuosia, sillä tavalla etäisesti kuin rakennukset usein tekevät. Pari päivää sitten se oli kuitenkin muistuttanut omasta huonosta terveydentilastaan päästämällä syksyn sadevedet katosta läpi. Ihan vain ettei kukaan unohtaisi.
”Mä hoidan ton paremmin sitten keväällä ku jäät lähtee. Tää on vaan väliaikaisratkasu”, J mutisi kasatessaan lautoja lavan viereen.
Ääniä. Muut olivat palaamassa lounaalta. J pujahti verhoihin ja meni aivan kauimmaiseen nurkkaan suojaan katseilta.
”Oliskos se sit äänenavauksen paikka? Tuntuu ettei lähe yhtään tänään”, mies sanoi toiselle selvitellen kurkkuaan.
”Voidaan tehä. Vaikka ois kyllä paras juttu hetkeen jos kesken monologin sun ääni tekis semmosen mahtaisan kiekasun ku jollain nuorukaisella.”
”Mahtaisan? Onks toi edes sana?”
”On, ku mä sanon niin. Hei kato, katto ei vuoda enää!”
”Kappas! Kuka noi laudat tonne ylös laitto ja missä välissä?”
”No mut mitä väliä, kunhan toimii.”
J hymyili vaisusti. Hän hypisteli verhoa käsissään hetken kuunnellen miesten äänenavausta, ja katosi sitten varjoihin.
Teksti: Alli Wartiovaara