On pimenevä syysilta ja AD-tiimi on jälleen kerran kokoontunut pois muun speksiväen valvovien silmien alta jokaviikkoiseen tapaamiseensa. Yhdeksän ihmistä istuu pöydän ympärillä ja vähintään puolella on edessään tietokoneet. Näytöillä välähtelee kuvia Pokémoneista Aku Ankkaan ja kauhuelokuvista alkoholijuomiin. Vähän väliä palataan Adoben ohjelmien tummanpuhuviin työnäkymiin. Muut tiimiläiset pläräävät kännyköitä, kuikuilevat muiden olan yli näyttöjä mutisten keskenään tai piirtelevät suhruisiin paperivihkoihin. Välillä epätoivoinen valitus halkoo ilmaa kaikuen puolityhjässä huoneessa. Illustratorin kirous on iskenyt jälleen.
Suunnitelmat ovat selvät, mutta Illustrator ei tottele mestareitaan vaan pistää vastaan. Se on taas tehnyt jotain hankalaa ja valitettavaa muokattaville kuvaelementeille; venyttänyt ne tunnistamattomiksi tai poistanut juuri sen tärkeän pienen yksityiskohdan, pilaten samalla koko kuvan. Muut tiimiläiset kokoontuvat kirouksen uhrin ympärille, jotkut valitukseen yhtyen. Ryhmä klikkailee epämääräisesti ympäriinsä, kunnes ongelma joko ratkeaa tai he keksivät jonkin muun tavan saada aikaan halutun efektin.
Epätoivon sekaista naurua. Vitsailua. Uusi yritys, nyt jonkun toisen koneella. Ihastunutta huokailua. Tällä kertaa ongelma on ratkennut ja ryhmä pystyy etenemään tehtävässään. Kaikista vastoinkäymisistäkin huolimatta etenemisvauhti on hyvä.
Rauha laskeutuu.
Äkkiä ruvetaan taas porukalla väittelemään toisen kuvaelementin millintarkasta sijainnista, oikeasta värisävystä, käytetäänkö trumpinoranssia vai ei. Ja siitä, miten valon suunta vaikuttaa varjoihin. Kokeilukuvia otetaan useita. Alexander Stubb tuijottaa lasittuneena näytöltä, tyhjä hymy kasvoillaan. Kaikki on taas kohdallaan… kunnes Illustrator alkaa taas kettuilemaan.
