Ennen ei ollut kaikki paremmin. Humanistispeksin ensimmäisiä pyllähdyksiä ja haparoivia askeleita seuranneen silmin voin sanoa, että valtava matka on kuljettu. Tänä aikana speksi on kasvanut, paisunut, oppinut ja erehtynyt ja erehtynyt taas uudestaan ja me speksiläiset olemme muuttuneet sen mukana. Tie on kulkenut Malmitalolta Kansallisteatteriin ja Savoyihin, mutta yksi on pysynyt: speksirakkaus.
Speksi yhdistää kaksi lempiasiaani: improvisaation ja musikaalit. Musiikki tuo speksiin tunnetta ja elämyksiä, omstart-huutojen ansiosta jokainen ilta lavalla, verhoissa tai katsomossa on aina erilainen ja aina on uusia läppiä, jotka saavat nauramaan kippurassa.
Ensimmäisessä toteutuneessa humanistispeksissä Aallonharjalla istuin vain yleisössä. Sinne minut oli raahannut siskoni Tuuli, joka oikeastaan yksinään toimi lavastus- ja puvustustiiminä. Tekijöille ehkä kaikki oli uutta ja hankalaa, mutta katsojana fiilikseni oli kuin laulussa Putte Possun nimipäivistä: kunpa oisin saanut olla mukana. Energia ja ilo täyttivät lavan ja siitä oli aivan pakko päästä osalliseksi.
Toisessa speksissä Kuolema on katettu tulin jo vetäistyksi käsikirjoittajaksi ja sanoituspäälliköksi. Huseerasin myös lavalla näyttelemässä ja siirtelemässä lavasteita. Tunne oli jotakin sähköistävää ja ihmeellistä: katsoa, kuinka käsikirjoitus ensin synnytettiin ja näyttelijät ottivat hahmot omakseen ja herättivät ne eloon. Karun Malmitalon sijaan päästiin kulttuuriareena Gloriaan. Takahuoneessa maskeerattiin, pukeuduttiin ja kuhistiin jännittynyttä odotusta. Lavalla tyylikkäiden lavasteiden keskellä sen vasta tajusi, kuinka pitkälle koneelle naputellut sanat olivat johdattaneet.
Ensimmäisen speksini jälkeen en enää pystynyt päästämään irti. Nyt olen käsikirjoitustiimissä jo neljättä kertaa, sanoitustiimiä johdin kolme vuotta, neljäntenä olin kakkosena ja sanoitustiimiläisenä kahdesti; lisäksi vietin neljä speksiä lavalla statistoimassa. Samalla speksi on aikuistunut: kun ennen pieni porukka teki mitä kukin osasi ja yritti sitäkin mitä ei osannut, nyt Humanistispeksin produktioihin on niin kovasti halukkaita, että tiimien jäsenet valitaan tiukkojen kokeiden ja seulan lävitse. Näyttelijöiden pääsykokeet eivät eroa pahemmin TEAK:in pääsykokeista, visutiimiläiset esittelevät päälliköille portfolioitaan, halukkaat sanoittajat koesanoittavat ja muusikot ja laulajat esittävät taitojaan. Muutamissa vuosissa Humanistispeksi on syntynyt tyhjästä ja kohonnut merkittäväksi tekijäksi speksikentällä, speksiksi, johon mukaan pääseminen on etuoikeus ja joka voi ylpeästi pistää parastaan tärkeimpien teatterien lavoilla.
Vaikka Humanistispeksi on kasvanut niin suureksi ja kimmeltäväksi, sen sydän on pysynyt ennallaan. Meitä muutamia vanhoja jääriä on yhä riippumassa nilkasta kiinni mutta uusia innokkaita tulee joka vuosi. Humanistispeksi on tasa-arvoinen yhteisö, jonka jokaiseen produktion valintakokeissa kaikki ovat samalla viivalla. Kaverisuhteet tai vanhat uroteot eivät paina, vaan jokaisen produktion alussa ovet ovat auki uusille lahjakkuuksille ja vaikka ei aina mahtuisi haluamiinsa tiimeihin mukaan, yhdistyksessä tai speksiperheessä on silti aina innokkaalle paikka vapaana.
Mitä on Humanistispeksi? Se on istumista Klusterin tahmaisella lattialla villasukat jalassa ja itkemässä yhdessä fiilisringissä. Se on hyppimistä pöydällä kun ympärillä lauletaan tuttuja omia sanoja ja tapaillaan vanhaa koreografiaa. Se on sitä, että monesta tulee yksi ja kaikesta suurempaa.
Yksi tärkeä muisto minulle liittyen speksiin on vuoden 2016 produktion Metsän kenraali. Olin produktiossa puvustamassa sekä tekemässä maskeja ja hiuksia ja katsoessani esitystä huomasin näkeväni koko lavan ihan uudella katseella. Tuijotin ompelemiani vaatteita tarkkaillen, toimivatko ne näyttelijän päällä, kyttäsin, etteivät tanssijoiden kampaukset ala purkautua ja analysoin, miten valaistus vaikutti aiemmin päivällä tekemääni maskiin. Vanhasta ja tutuksi luulemastani teatteriharrastuksesta avautui täysin uusi näkökulma, joka on huomattavasti rikastanut teatteriesitysten katsomista.
Tänä vuonna päätettiin tehdä kaksi hieman pienempää produktiota, jotka olisivat muodoltaan vapaampia. Kesäteatteriproduktioon valitsimme työskentelymuodoksi devising-metodin, jossa lähtökohtana ei ole käsikirjoitus, vaan esitys luodaan yhdessä työryhmän kanssa, harjoitusten ja innostavien teemojen kautta. Jotenkin ohjaaja ja tuottaja päätyivät valitsemaan J.M. Barrien romaanin Peter and Wendy koko produktion lähtöalustaksi, suurimmaksi osaksi sen herkullisen teemavalikoiman vuoksi – osittain vain siksi kun on kiva olla kakara. Ja kuka olisikaan enemmän kakara kuin Peter Pan? Poika. Mies? Poika-mies Pan? Näistä ajatuksista se sitten lähti: kaikki saivat tehdä just mitä halusivat ja saivat apua, jos sitä kaipasivat. Ja sitten vaan koottiin palapeli kasaan ja siroteltiin vähän keijupölyä päälle.
Kasvamattomat-produktio ammentaa henkensä kasvukivuista ja lentoharjoituksista, joita Peter Panin tarina on täynnä. Jokaisella hahmolla on oma kasvukertomuksensa kerrottavana, ja niin on myös jokaisella työryhmämme jäsenellä. Ne tarinat ovat synnyttäneet musiikkia, monologeja ja draamallisia kohtaamisia. Jo pelkästään näiden tyyppien innostus päästä tekemään ja sanomaan asioita on saanut aikaan niin mieletöntä inspiraatiota, ettei voi olla kuin onnellinen ja ylpeä ja odottaa tulevaa.
Muonitustiimipäällikkö on mukana produktiossa alusta loppuun. Uusien ilta, speksiäiset, läpimenot, pikkujoulut, saunaillat, fiilistelybileet ja karonkka olisivat olleet vain laimeaa litkua ilman muonitustiimin panosta. Oli hienoa tuntea olonsa tärkeäksi, koska kukapa ei syömisestä tykkäisi! Muonitus tuo avun sinne missä sitä tarvitaan: esitysviikon takahuoneeseen, tiimipäälliköiden palaveriin, karonkan pikkutunneille. Ruoka yhdistää koko produktion.
tiimiin hakevien kanssa, valitaan tiimiin toimiva porukka, ideoidaan yhdessä, käydään kaupassa ja hoidetaan homma kotiin hellojen ja kattiloiden ääressä musiikin tai oman lauluäänen tahdittamana. Budjettia ei tarvinnut liian vakavasti ottaa, kunhan piti huolen, että ostoskorista löytyi aina halpaa sesonkiruokaa. Muonitustiimipäällikkönä päätin toimia lempeän diktaattorimaisesti: jaoin auliisti vastuuta tiimilleni, mutta itselleni kuului aina viimeinen sana. Ja aika usein myös ostosten maksu. (älkää pelätkö, speksi maksaa takaisin.) Ja kuten voi jo hyvin valmiista gradustani päätellä, aikaa jää halutessaan myös opiskelulle.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tuottaminen olisi ajoittain todella rankkaa. Kokoustaa saa monta kertaa viikossa, tapahtumissa pitää aina olla viimeisenä skarppina (tai sitten vähän vähemmän skarppina) paikalla ja paineitakin hartioille kasaantuu ihan vain produktion suuren koon takia. Aikaa ja
Humanistispeksin muonitustiimiä on usein kutsuttu korvaamattomaksi ja jopa legendaariseksi, eikä syyttä. Muonitustiimi on se ryhmä ihmisiä, joka taikoo erinäisiin speksin tapahtumiin mitä maistuvimpia naposteltavia ja pitää huolen siitä, että speksin ahkerille puurtajille on aina tarjolla jotain makoisaa huikopalaa. Ruuat suunnittelee,
Muonitusmamma, eli porukan äiti on tietysti Leea, joka hoitaa kaiken organisoinnin ja delegoinnin. Energisempää ja hauskempaa tiimipäällikköä saa etsiä. Rakastavina ja lempeinä isinä taas toimivat Riku ja Sebastian, jotka aina ottavat vastuuta ja pyörittävät juuri sopivasti huushollia äidin tukena. Me villit tyttäret Pauliina, Meri, Riikka ja minä, sekä vieraileva tähti Sampsa, hoidamme hommamme tunnollisesti, mutta kapinoimme välillä kuin teinit konsanaan, haalimme liikaa tekemistä itsellemme tai saatamme jättää tapahtuman jos toisenkin välistä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokainen meistä ajattelisi aina perheen parasta ja varmistaisi, että rakas speksiväki saisi heidän ansaitsemaansa muonitusta.
näyttelijöiden kesken menivät tutustumiseen, niin uusiin kavereihin kuin käsikirjoitukseen, sekä aikatauluista keskustelemiseen. Jo siinä, kun luettiin yhdessä käsikirjoitus läpi, huomasi, että tämä ryhmä toimii. Nauru oli herkässä, kun pääsimme leikittelemään niin hahmojen nimillä kuin repliikeilläkin. Siitä aloimme pikkuhiljaa syventyä tarinaan, johon upposimme koko olemuksinemme. Tai ainakin tuntuu siltä kuin 21-vuotias englanninopiskelija Miikkis olisi vain joku rooli, jonka otan joka päivä treenien jälkeen.
Tiimissämme on mukava olla. Siellä voi kaikki olla rennosti oma itsensä (tai useimmiten joku aivan muu), ja toisia kannustetaan, kuunnellaan ja tarvittaessa lohdutetaan. Saamme toisemme nauramaan, mutta myös herkistymään ja toisinaan ällistymään. Olemme saaneet toisistamme hyviä ystäviä, joiden kanssa on mukava nähdä myös treenien ulkopuolella, ehkäpä karaoken tai pokeri-illan merkeissä. Eikö se sanokin jo paljon?