Tämän vuoden produktio oli minulle monella tapaa aivan uudenlainen haaste. Toisaalta olin kaiken ytimessä täysin eri tavalla kuin aikaisempina vuosinani speksissä, sillä tällä kertaa kaikki lähti minun kynästäni. Toisaalta taas olin koko produktion toiminnasta eristyksissä enkä päässyt esimerkiksi seuraamaan yksiäkään harjoituksia, koska olen viettänyt vuoteni opiskelijavaihdossa Hollannissa.
Mietin jo käsikirjoituskilpailun hakuvaiheessa viime keväänä olisiko vaihtoon lähtemiseni este ja kannattaisiko minun edes osallistua koko kilpailuun. Kykenisinkö lähtemään maailmalle ja jättämään kaiken muiden käsiin? Tiesin kuitenkin jo tuolloin ettei vaihtoehtoja ollut, minun oli saatava tarina kerrottua. Niinpä osallistuin eikä riemullani ollut rajoja, kun kuulin että kilpailutyöni oli valittu. Dawsonista tulisi totta!
En kuitenkaan voinut aavistaa, kuinka vaativa kesästä tulisi. Edessä oli kolmisen kuukautta armotonta työtä, vanhojen ideoiden hylkäämistä ja uusien muodostusta, ja kaikki tapahtui niin nopeassa tahdissa että fokus oli helppo menettää. Onneksi ympärilläni oli joukko osaavia ihmisiä joiden mielipiteeseen saattoi luottaa, ja minä ja tiimini toteutimme mahdottoman ja iskimme kultasuoneen kesän kuluessa. Erityisen vaikean kesästä minulle tekivät lähtövalmistelut ja tieto siitä, etten näkisi miten tarina kasvaisi ja kehittyisi yli satapäisen työryhmän käsissä.
En kuitenkaan jäänyt Hollannissa oman onneni nojaan, vaan sain jatkuvasti päivityksiä produktion etenemisestä. Olin innoissani jokaisesta videonpätkästä, maskisuunnitelmasta, miditiedostosta ja pitsihihasta minkä näin. Tein myös yhteistyötä ohjaajamme Timin kanssa ja jatkoin tekstin työstämistä, jotta kokonaisuus toimisi lavalla mahdollisimman hyvin. Minulle oli sanottu ettei tekstistä tulisi tässä ajassa mitenkään kokonaan valmista, ja oikeassa olivat.
Lensin Suomeen seuraamaan esityksiä helmikuussa. Produktion ensi-ilta oli ensimmäinen hetki, jolloin vihdoin näin luomani maailman ja hahmot elävinä, hengittävinä ja niin tuttuina, mutta kuitenkin aivan uudenlaisina. Työ, jonka koko muu produktio oli poissa ollessani vuodattanut tarinaan, hahmoihin, visuaaliseen ilmeeseen, musiikkiin, äänimaailmaan – se teki kaikesta enemmän kuin olin uskaltanut unelmoidakaan. Kokemus oli surrealistinen. Ja juuri siitä speksissä on kyse; yksi ihminen voi suunnitella hienoja asioita, mutta koko työryhmän panos tekee niistä paljon enemmän.
Ja se kaikki lähtee ideasta. Sen ei tarvitse olla mitään suurta, se voi olla kuva, musiikkia, niiden herättämä tunne tai kaikki tämä yhdessä, niinkuin omalla kohdallani kävi. Mutta idean pitää pystyä kasvamaan ja kehittymään sekä omissa että muiden käsissä, ja niin siitä lopulta muotoutuu kokonaisuus, jonka kehtaa viedä ihan lavalle asti. Tärkeintä on luottaa itseensä ja omaan visioonsa, ja antaa itselleen mahdollisuus onnistua. Koskaan ei nimittäin voi tietää mihin pystyy, ennen kuin kokeilee.