Kirjoitan blogiin tekstipätkää kolmelta yöllä. Se on eräs persoonani vika, olen jokseenkin tuotteliaampi ilta- ja yöaikaan. Luulen että samoihin aikoihin noin vuosi sitten laitoin hakemukseni Humanistispeksin ohjaajaksi. Elämänrytmini lisäksi hakemuksen laittaminen venyi epävarmuuteni ja epäilyksieni takia. Produktio on lähes vuoden mittainen, enhän minä ole edes ohjannut oikein mitään, ainakaan näin isoa, eihän minusta edes välttämättä ole tähän, pystynkö minä luotsaamaan, osaanko minä opettaa, jajajajajaniin.
Epäilyksistäni huolimatta olin nähnyt unia. Sellaisia, jossa pääsen ihanien ihmisten kanssa luomaan jotain yhteistä ja kaunista. Jokainen kyllästyy epäilyksiinsä joskus, joten minäkin päätin kuunnella uniani.
Uni alkoi tuulesta, joka humisi
maisemassa. Se humisi tyhjyyttä ja lupausta, niin kuin vain uni voi luvata. Yhtäkkiä huomasin, etten nähnyt unta yksin. Minä en edes ollut uneni omistaja. Yksi kerrallaan unen otti haltuun ihminen, joka täydensi maisemaa pala kerrallaan. Tuuli alkoi humista ränsistyneissä taloissa, jotka viimeisillä rippeillään pitivät ylpeyttä yllä. Musiikki alkoi soida, ja se teki ylpeyden ihmiseksi. Askeleet rytmittivät maisemaa, mutta askeleissa ei soinut runsaus ja ilo. Ne kumisivat enää vain laudoista, jotka jäivät ylpeyttään yhdestä naulasta roikkumaan. Astun kapakkaan ja katson paikallisia henkilöitä. Päivä toisensa jälkeen ne muovautuvat yhä eheämmäksi ja eheämmäksi, kunnes lopulta huomaan nämä henkilöt seisomassa Savoy-teatterin lavalla.
Olen loputtoman kiitollinen, että työryhmäni lähti näkemään unta kanssani kokonaisvaltaisesti ja täydellä sydämellä. Katsoessani niin rakasta unta unta Savoyn lavalla jäin monesti kiinni pieniin tarinoihin, jotka koskettivat pienen pieniä, yksittäisiä elementtejä lavalla. Hämmennyin siitä, miten unet voivat lopulta olla totta. Loputtomien prosessien, välietappien, harjoitusviikkojen ja palaverien jälkeen edessäni avautui maailma, joka oli jotain niin kaunista ja ainutlaatuista, etten koskaan olisi voinut uneksia sitä itse. Tarvitsin siihen kaikki ne 100 henkilöä, jotka olivat halukkaita tekemään unestamme parhaan mahdollisen: kauniin ja todellisen.
Kaikki unet haihtuvat mielestä pikkuhiljaa. Esityksistä on kolme viikkoa, ja se on tietysti vaikuttanut muistikuviini. Unen ja todellisuuden raja hämärtyy. Kirjoittaessani risteilen erilaisissa rakkaissa kuvissa, joihin kaikkiin liittyy ainutlaatuinen, rakas joukko ihmisiä. Sillä siitä lopulta on kyse Humanistispeksin ohjaamisessa: saa tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka ovat motivoituneita, taitavia ja tekevät vilpittömästi oman parhaansa yhteisen hyvän eteen. Kaiken lisäksi ne ihmiset sattuvat olemaan vielä minulle kovin rakkaita ja tärkeitä. Vaikka yksittäiset kuvat hämärtyvät, tunnen yhä sitä samaa lämmintä, kutkuttelevaa tunnetta jonka kanssa kävelin lopulta pois Savoy-teatterilta.
Näetkö sinä unia? Ihmiset puhuvat liian vähän unistaan. Niitä pitäisi jakaa ja niitä tulisi seurata. Tämä huikea matka on opettanut minut olemaan avoimempi niin omille kuin toisten unille. Jos sinullakin on unia, älä epäröi tarkastella niitä, ja tehdä jotain mahdotonta: muuttaa uni todeksi.
Pian minä päädyn nukkumaan, ja jään kuuntelemaan yhtä tiettyä lähtöön liittyvää kappaletta. Olen moneen kertaan miettinyt sitä ihmistä, joka päätti lähteä hakemaan Humanistispeksin ohjaajaksi, mutta en saa hänestä enää kiinni. Ehkä sitä ite on vaan muuttunu niin, ettei enää tunnista asioita samalla tavalla ku ennen. Sitä keittää teetä, laittaa jalat veteen ja toteaa: aikansa kutakin.