Niin kaukana, silti niin lähellä

Tämän vuoden produktio oli minulle monella tapaa aivan uudenlainen haaste. Toisaalta olin kaiken ytimessä täysin eri tavalla kuin aikaisempina vuosinani speksissä, sillä tällä kertaa kaikki lähti minun kynästäni. Toisaalta taas olin koko produktion toiminnasta eristyksissä enkä päässyt esimerkiksi seuraamaan yksiäkään harjoituksia, koska olen viettänyt vuoteni opiskelijavaihdossa Hollannissa.

IMG_3894.JPG
Kuva: Susan Heikkinen

Mietin jo käsikirjoituskilpailun hakuvaiheessa viime keväänä olisiko vaihtoon lähtemiseni este ja kannattaisiko minun edes osallistua koko kilpailuun. Kykenisinkö lähtemään maailmalle ja jättämään kaiken muiden käsiin? Tiesin kuitenkin jo tuolloin ettei vaihtoehtoja ollut, minun oli saatava tarina kerrottua. Niinpä osallistuin eikä riemullani ollut rajoja, kun kuulin että kilpailutyöni oli valittu. Dawsonista tulisi totta!

En kuitenkaan voinut aavistaa, kuinka vaativa kesästä tulisi. Edessä oli kolmisen kuukautta armotonta työtä, vanhojen ideoiden hylkäämistä ja uusien muodostusta, ja kaikki tapahtui niin nopeassa tahdissa että fokus oli helppo menettää. Onneksi ympärilläni oli joukko osaavia ihmisiä joiden mielipiteeseen saattoi luottaa, ja minä ja tiimini toteutimme mahdottoman ja iskimme kultasuoneen kesän kuluessa. Erityisen vaikean kesästä minulle tekivät lähtövalmistelut ja tieto siitä, etten näkisi miten tarina kasvaisi ja kehittyisi yli satapäisen työryhmän käsissä.

IMG_3779.JPG
Kuva: Susan Heikkinen

En kuitenkaan jäänyt Hollannissa oman onneni nojaan, vaan sain jatkuvasti päivityksiä produktion etenemisestä. Olin innoissani jokaisesta videonpätkästä, maskisuunnitelmasta, miditiedostosta ja pitsihihasta minkä näin. Tein myös yhteistyötä ohjaajamme Timin kanssa ja jatkoin tekstin työstämistä, jotta kokonaisuus toimisi lavalla mahdollisimman hyvin. Minulle oli sanottu ettei tekstistä tulisi tässä ajassa mitenkään kokonaan valmista, ja oikeassa olivat.

Lensin Suomeen seuraamaan esityksiä helmikuussa. Produktion ensi-ilta oli ensimmäinen hetki, jolloin vihdoin näin luomani maailman ja hahmot elävinä, hengittävinä ja niin tuttuina, mutta kuitenkin aivan uudenlaisina. Työ, jonka koko muu produktio oli poissa ollessani vuodattanut tarinaan, hahmoihin, visuaaliseen ilmeeseen, musiikkiin, äänimaailmaan – se teki kaikesta enemmän kuin olin uskaltanut unelmoidakaan. Kokemus oli surrealistinen. Ja juuri siitä speksissä on kyse; yksi ihminen voi suunnitella hienoja asioita, mutta koko työryhmän panos tekee niistä paljon enemmän.

IMG_3725
Kuva: Susan Heikkinen

Ja se kaikki lähtee ideasta. Sen ei tarvitse olla mitään suurta, se voi olla kuva, musiikkia, niiden herättämä tunne tai kaikki tämä yhdessä, niinkuin omalla kohdallani kävi. Mutta idean pitää pystyä kasvamaan ja kehittymään sekä omissa että muiden käsissä, ja niin siitä lopulta muotoutuu kokonaisuus, jonka kehtaa viedä ihan lavalle asti. Tärkeintä on luottaa itseensä ja omaan visioonsa, ja antaa itselleen mahdollisuus onnistua. Koskaan ei nimittäin voi tietää mihin pystyy, ennen kuin kokeilee.

Tuottajan oppikoulu

Speksin tekeminen merkitsee ihmisille monia eri asioita: hengähdystaukoa opiskelusta, uusia ystäviä, itsensä ylittämistä, mahdollisuutta luovaan harrastukseen – listaa voisi jatkaa hyvinkin pitkälle. Itselleni speksi on tänä vuonna merkinnyt paitsi kaikkea edellä mainittua, myös mahdollisuutta tutustua itseäni kiinnostaviin työtehtäviin.

img_9241Teologian opiskelijana saan usein osakseni hämmentyneitä katseita, kun kerron, että pappeuden tai opettajuuden sijaan minua kiinnostaisi luoda uraa teatterin ja kulttuurijohtamisen parissa. Toivoisin voivani yhdistää pitkän kiinnostuksen ja kokemuksen teatterista kiinnostukseen ihmisyyttä, vuorovaikutusta ja taiteen etiikkaa kohtaan. Tietoni modernista teologiasta ja Raamatun tutkimuksesta auttavatkin ymmärtämään paremmin omaa kulttuuriani ja länsimaista historiaa, mutta myönnän itsekin, että kulttuurialan käytäntö jää tutkinto-opinnoissani vähän vähälle. Ei muuta kuin speksikoulun penkille siis!

Ryhdyimme tuottajakollegani Oilin kanssa miettimään, mitä kaikkea tuottajavuoden aikana oikeastaan oppii ja kokosimme asiat listaksi:

– sadan produktiolaisen toiminnan koordinointi

– yhteistyökumppaneiden kartoittaminen ja sopimusten tekeminen

– budjetointi

– produktion sisäinen tiedotus

– markkinointi

– tapahtumien järjestäminen

– ison produktion pilkkominen osiin

– aikataulutus

– rekrytointi

– johtamistaidot

Listaa kootessamme yllätyin itsekin, miten monipuolista työkalupakkia tuottajavuoden aikana pääsee keräämään – eikä kaikkea uutta tietoa ole mitenkään mahdollista edes mainita tämän mittaisessa tekstissä. Musiikkilupa-, treenitila-, some- ja kokousviidakon läpi kahlatessa hahmottuu pikkuhiljaa uusi maailma, jossa sähköpostin kirjoittaminen tuntuu välillä olevan tärkeämpi taito kuin hengittäminen. Tuottaminen on kokonaisuuden hallintaa ja harva asia lopulta onkaan niin palkitsevaa kuin saada seurata näin hienon kokonaisuuden syntymistä ihan alkumetreiltä karonkan pikkutunneille asti.

15491592_1105962069502515_1715493252_o

Myös yhteistyökumppanuus TAKU ry:n eli taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön kanssa on tarjonnut tärkeää tietoa tulevaisuutta varten. Kulttuurialan hallinnon, asiantuntijoiden, tutkimuksen ja sisällöntuottajien ammattijärjestö, josta saa asiantuntevaa oman alan edunvalvontaa, on ehdottomasti tutustumisen arvoinen vaihtoehto jokaiselle alasta kiinnostuneelle.

En vielä tiedä, mihin tällainen kaltaiseni sekavan oppimäärän opiskelija tulee päätymään työelämässä. Speksi on kuitenkin auttanut hahmottamaan huomattavan paljon enemmän tämän kiinnostavan alan käytännöistä ja toimintatavoista. Näistä opeista kiitollisena ja tulevia haasteita innostuneena odotellen toivotan hyviä oppitunteja kaikille speksiläisille tämän ja tulevien produktioiden parissa!

15555127_1178390455542686_1653539239_n
Tuottaja ja teologian opiskelija Taru

Vuosi apuohjaajana

Noin vuosi sitten huikean Metsämme ohjaaja Mari kirjoitti minulle Facebookissa, että ”You’re hired!” Olin hakenut apuohjaajan paikkaa tulevassa produktiossa, ja olin todella tohkeissani nämä uutiset kuullessani. Vaikka en tästä pestistä rahaa saanut, sain kullanarvoista oppia ja huikean kokemuksen, joka ei ole verrattavissa mihinkään aiempaan teatterikokemukseen.

Jokaisen apuohjaajan rooli määrittyy jokaisena vuonna taatusti eri tavoin. Ohjaaja määrittelee, mitä toivoo apuohjaajaltaan, ja työtä jaetaan sen mukaan. Meillä oli alusta asti selkeä työnjako siinä, että Mari ohjaa näyttelijöitä ennen kaikkea käsikirjoituksen osalta, ja minä ohjaan improa. Sitä vuoteni ylivoimaisesti eniten oli: minulle rakkaan impron ohjaamista. Rakastan myös leikkimistä ja liikeimproa, ja siten alkulämpät harjoituksissa olivat myös heiniäni. Lisäksi apuohjaajana tulee hoidettua kaikenlaisia käytännön juttuja, kuten treeniaikataulun excelöimistä ja näyttelijöiden pitämistä ajan tasalla. Sananmukaisesti apuohjaajan tehtävä on ohjaajan apuna toimimista. Apuohjaaja on ohjaajan tukena, ja hoitelee ohjaajan to do -listalta erilaisia asioita, jotta ohjaaja saa keskittyä itse ohjaamiseen eikä väsy täysin. Lisäksi minulle mahtava bonus oli se, että pääsin seuraamaan ammattitaitoisen ohjaajamme Marin työskentelyä lähietäisyydeltä.

Konkreettisesti vuodesta apuohjaajana jäi käteen muistivihko täynnä leikkejä, improharkkoja ja muita treenimuistiinpanoja. Tässä produktiossa meillä oli lavalla kerralla paljon ihmisiä, ja treenasimme pääasiassa aina koko porukalla. Impron vetäminen kahdellekymmennelle ihmiselle on antoisaa, mutta myös haastavaa. Apuohjaajana pääsee terästämään ryhmänohjaamistaitoaan ja kykyä suunnitella toimivia harjoituksia näin isolle porukalle. Varsinkin kenelle tahansa opettajaksi opiskelevalle tai muuten ihmisten kanssa työtä tekevälle tämä on todella hyödyllinen ja antoisa pesti!

Speksiin voi käyttää loputtomasti aikaa. Haastavinta vuodessa oli speksin ja muun elämän yhteensovittaminen. Itse kirjoitin gradun, valmistuin ja aloitin opettajan työt speksin aikana. Tätä kombinaatiota en välttämättä suosittele kaikille, koska vuosi voi olla jatkuvaa riittämättömyyden kanssa taistelua ja kaikkialle repeytymistä, mutta en antaisi esimerkiksi gradun olla myöskään este. Speksi opettaa aikatauluttamista, esimerkiksi opiskeluelämän ja speksin tasapainottamista. Suosittelen ottamaan haasteen vastaan, koska tilalle saat myös iltoja, aamuja ja mitä hauskempia tilaisuuksia huikeassa porukassa, jossa muodostuu voimakas yhteenkuuluvuuden ja ystävyyden tunne. Speksissä päädyin muun muassa vetämään lipunryöstöä Lapinlahdessa, kertomaan ja kuulemaan tuhansia fiiliksiä perinteikkäässä fiilisringissämme ja nauramaan kyyneleet silmissä monen monituisia kertoja.

Yksi hyvä puoli speksin päättymisessä on: nyt pääsen itse improamaan speksin improiltoihin jonkun muun vetämänä! Suosittelen improa kenelle tahansa harrastukseksi, ja sen vetäminen on myös arvokas taito, jota pääsee speksissä harjaannuttamaan – myös produktion ulkopuolella.

Kaiken kaikkiaan, speksi oli parasta yliopistossa. Tähän leikkiin kannattaa ryhtyä! Tukea työskentelyyn löytyy porukasta ja speksissä opitut taidot ovat non-formaalia oppimista parhaimmillaan. Tärkeintä on kuitenkin ihmiset: olen suunnattoman kiitollinen kaikista niistä kauniista sieluista ja mahtavista tyypeistä, joita olen speksien aikana saanut kunnian kohdata.

Pöytälaatikko eläinhahmoja väärällään

Al Bardus
Al Perdus, kaikkien rinnakkaistodellisuuksien hallitsija. Kuva: Veera Ala-Kaila

Pe(i)lin näytökset eivät vielä olleet alkaneet, kun haaveillen harkitsin osallistumisesta käsikirjoituskilpailuun. Silloin mielessäni oli kuitenkin aivan toinen tarina. Viimeisenä esityspäivänä lojuin tarpeettomana lavan luona ja odotin, että alkaisimme valmistautua näytökseen. Riikka osui paikalle. Löimme luovat päämme yhteen, ja ehostimme Barduksen asua Peccamenin takilla ja Al Zheimerin sauvalla. Myöhemmin kuvaan kommentoitiin: ”Seuraavassa speksissä voisi olla eläinhahmoja.”

Voi hyvät hyssykät, niinhän siinä voisi! Sattuipa sopivasti, että minulla oli pöytälaatikossani tarina eläinhahmoja väärällään. Kilpailu käsikirjoittajan pestistä oli kova, enkä vakavissani uskonut voittavani. Enhän minä ollut koskaan oikeasti kirjoittanut mitään. Kaikenkarvaiset elikot ja Näkki kuitenkin purivat raatiin, ja he valitsivat minut. Yhden puhelun jälkeen olin vastuussa siitä, mitä seuraavassa speksissä tapahtuu, mitä sillä sanotaan, ja mitä kaikki muut produktion jäsenet lähtevät työstämään. Ei paineita.

Silloisen tarinan nimi oli Pöllö, ja se sijoittui Pohjolan ristiretkien jälkeiseen aikaan 1300–1400-luvuille. Tarinan päähenkilö, Uve, lähtee seuraamaan mystistä pöllöä, jonka kanssa ystävystyy tämän valheellisista motiiveista huolimatta. Tarinan miljöö kuitenkin muistutti liikaa Tulisielua, edellisen vuoden Lääkiksen speksiä, jossa merkittävässä roolissa oli shamaani. Loppuratkaisuni oli liian deus ex machina, jossa juoni ratkeaa taikatempuilla. En kuitenkaan yrittänyt puolustautua sillä, että kaikki tapahtumat noudattivat kansanuskon logiikkaa.

käsikirjoittajat
Käsikirjoitustiimi: Liisa, Manu ja Juhana, Viivi puuttuu kuvasta. Kuva: Susan Heikkinen

Nämä muutokset pakottivat luomaan tarinan uudelleen pitkälti tyhjästä. En keksinyt kuollaksenikaan mitään. Kaikki ideani olivat tylsiä tai teennäisiä. Kuinka saan ihmisen eksymään metsään uskottavalla ja kiinnostavalla tavalla? Miten luon ihmisten ja luonnonvoimien yhteentörmäyksen? Silloin Juhana, ensimmäinen tiimiläiseni, ehdotti: ”Entä jos se päähenkilö olisikin rintamakarkuri?” Padot murtuivat ja tartuimme työhön.

Teatterikäsikirjoituksia kirjoitetaan ja hinkataan jopa vuosi. Meillä oli kolme kuukautta. Kokoonnuimme kesäkuussa usein viinilasien ja muistiinpanojen äärelle rakentamaan maailmaamme ja henkilöitämme ja punomaan juonta. Tarina kulki jatkuvasti mukanani myös tapaamisten ulkouolella, ja prosessoin sitä joka päivä, töissä ja vapaalla. Lopulta meillä oli ensimmäinen hahmotelma Metsästä.

Sitten oli vuorossa kamala heinäkuu, jonka aikana olisi kirjoitettava ensimmäinen versio koko näytelmästä. Kaksi viikkoa per näytös. Kesätyöt ja harrastukset siihen päälle. Lisätään tähän vielä lähes lamaannuttava pelko siitä, etten osaa kirjoittaa. En ollut koskaan lukenut yhtäkään näytelmää enkä kirjoittanut kilpailun kohtausnäytettä enempää. Olin varma, että nyt petokseni paljastuisi. Pian kaikki tajuaisivat, millaisen virheen ovat tehneet valitessaan minut. Metsä romahtaa, ja speksi on kriisissä.

"Laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä." Kuva: Susan Heikkinen
”Laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä.” Kuva: Susan Heikkinen

Ohjaajamme Mari oli alusta asti ideoinut tarinaa kanssamme, ja nyt tarvitsin hänen ammattitaitoista apuaan. Töölöläisestä Janoisesta Lohesta tuli kohtaamispaikkamme, neuvotteluhuoneemme ja ideariihemme. Siellä puhuimme tuntien ja tuoppien ajan kirjoittamisesta, draamasta, teatterista ja filosofiasta. ”Älä koskaan yritä kirjoittaa valmista tekstiä ensimmäisellä kerralla, ajat vain itsesi loppuun ja hajoat siihen, kun joudut kuitenkin muuttamaan sitä.” Tämän ja useita muita läksyjä opin noiden tuoppien äärellä. Sain Marilta kirjoittamisen oppaan, jonka kahlasin läpi kahdessa päivässä. Lopulta avasin Wordin, laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä. Ihan hyvä siitä tuli.

Kuin ihmeen kaupalla saimme heinäkuussa aikaan 79 sivua Metsää. Se oli tietenkin aivan liikaa ja sivumäärä oli leikattava viiteenkymmeneen, mikä tarkoitti kokonaisten kohtausten poistamista, tapahtumien yhdistelyä, polveilevan ja lyyrisen dialogin karsimista ja hahmoista luopumista. Se oli erittäin vaikeaa: ”Eihän tässä ole mitään turhaa, vaan kaikki liittyy kaikkeen.” Onneksi Mari auttoi ja teki kylmän ammattitaitoisesti vaikeimmat leikkaukset puolestamme meidän katsellessa vierestä. Kesä oli henkisesti raskain ja kiireisin tähänastisessa elämässäni. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään, sillä sen tuloksena syntyi Metsä.

näkin kuolema
Näkin kuolema. Kuva: Susan Heikkinen

Kun kirjoittaa näytelmää, hahmot saattavat alkaa elää omaa elämäänsä. Näkin piti alun perin olla sivuhahmo, jonka ainoa funktio on johdattaa Elias metsän sydämeen. Kirjoittaessani kohtausta, jossa Näkki puhuu Karhun kanssa, huomasin, että Näkki sanoo: ”En voisi koskaan satuttaa häntä.” Repliikki vain ilmestyi paperille, mutta kirjoitettuani sen pysähdyin ajattelemaan. Tajusin, että Näkki on rakastunut Eliakseen. Oivallus teki Näkistä yhden tärkeimmistä henkilöhahmoistamme ja johti lopulta myös rakastamani hahmon kuolemaan. Muutama miehinen taiteilijakyynel vierähti poskelle.

Sanotaan, että taide ei ole koskaan valmista. Ei olekaan. Aina on sellainen tunne, että jotain voisi tehdä paremmin, ja sama tunne minulla oli luovuttaessani käsikirjoitusta seremoniallisesti ohjaajalle. Jännitin aika paljon, miten teksti tullaan ottamaan vastaan. Turhaan. Ihmiset omilla aloillaan tanssijasta puvustajaan ja lipunmyyjään ottivat tarinan omakseen ja tekivät töitä täydellä sydämellään, jotta tästä tulisi kaikkien aikojen spektaakkeli. Se siitä myös tuli. Kiitos jokaiselle teille, jotka olitte tekemässä unelmastani totta.

Nähdä puut metsältä

Minua pyydettiin kirjoittamaan teille ohjaamisesta. Jokainen minut tunteva tietää, kuinka loputtomasti pystyn jauhamaan kyseisestä aihepiiristä, mutta nyt löydän itseni sanattomana ja hiljaisena tuijottamasta tietokoneen näyttöä ja tyhjää asiakirjaa vilkkuvine kursoreineen. 11 kuukautta elämästäni, sen annoin vuoden 2016 Humanistispeksille. Jos olitte mukanani, jos näitte pääni ja sydämeni sisään, tiedätte miksi oikeita sanoja on nyt vaikea löytää.

Hakupäätös oli vaikea ja monien syiden vuoksi epäilin itseäni suuntaan ja toiseen tietämättä tarttuako tilaisuuteen vai kävellä ohi, sekä itseni että muiden hyväksi. Genre oli minulle melkein vieras ja pelkäsin olevani liian ehdoton, liian tinkimätön, jotta voisin taata kaikkien nauttivan matkasta kanssani. En halunnut pilata speksiä. Lopulta ymmärsin, että ihminen katuu enemmän tilaisuuksia, joihin ei koskaan tarttunut, kuin mahdollisia epäonnistumisia, joten lähetin hakemukseni ja asetin päätöksen muiden käsiin. Minä olin työkalu, ja tarjouduin antamaan osaamiseni speksille, jos he näin katsoisivat parhaaksi.

12721558_10207532268917379_181844843_n
Ohjaaja, esiintyjät ja ekat treenit Kansallisteatterin lavalla.

En ole koskaan työskennellyt näin ison projektin parissa tai näin suuren työryhmän kanssa. Sen ymmärtäminen salpasi hengityksen muutamaksi viikoksi. Mihin minä olin suostunut? 128 ihmistä, ja minun pitäisi tietää, mitä tässä ollaan tekemässä. Voi taivas. Olihan minulla visio, oli kunnianhimoa ja näkemystä, mitä halusin tehdä ja millä tavalla. Mutta hyvin nopeasti ymmärsin, mikä oli suurin voimavarani, enkä matkan varrella unohtanut tai epäillyt sitä hetkeäkään. Se oli tiimini: koko hullu, kaunis, raivokas revohka. Heiltä sain voimani ja ideani. Heiltä sain syyn tehdä kovemmin töitä kuin olen eläessäni tehnyt minkään projektin eteen. Älkää käsittäkö väärin, ei näin ole pakko olla, kukin tekee tätä työtä omalla tyylillään ja kuten tuntee oikeaksi. Mutta kun jotain rakastaa tarpeeksi, näkee jonkin kasvavan ja kukoistavan käsiensä alla, sille haluaa antaa kaikkensa, jotta näkisi rakkaansa lentävän.

Mutta lentoharjoitukset eivät aina olleet helppoja, pohjakosketuksia tuli ja siipiä murtui, mutta niistä selvittiin, yhdessä. Teatterissa ei ole tilaa tähdille tai sooloilulle, ei edes ohjaajan kohdalla. Jos ei osaa arvostaa työryhmääsi, ei ansaitse heitä. Siksi annoin itseni ”Metsälle” ja se vastavuoroisesti opetti minulle enemmän kuin mikään muu kokemus elämässäni.

Tulen vielä usein kulkemaan Ikihongan liepeillä, kuuntelemaan sen havinaa ja miettimään ystäviäni: niitä jotka jäivät elämään Kansallisteatterin lavalle ja niitä, joiden kanssa kävelin sieltä ulos ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme.

Vuoteni tuottajana

Viime keväänä aloitin toisen vuoteni tuottajana valitsemalla käsikirjoitusta, joka päätyi lopulta kymmenien mutkien ja umpikujien ja kiertoteiden kautta Kansallisteatterin lavalle. Uusi paikka toi mukanaan paljon uusia juttuja, myös sellaisia ylläreitä, joihin ei osattu varautua. En olisi ikinä arvannut, että lähettelen musiikkilupapyyntöjä ympäri maailmaa, chattaan verkkokaupan teknisen tuen kanssa useasti päivässä tai vuokraan välineistöä miksaajille, brändäyksestä puhumattakaan. Reilun sadan hengen ryhmäyttäminen ja tiiviin speksiperheen luominen vaati meiltä tuottajilta myös hieman uusia ideoita.

11665691_10207470966064846_1017215322_o
Tuottaja ruokkii nälkäisiä eläimiä hyisessä metsässä.

Humanistispeksin tuottaminen on ollut yksi antoisimpia kokemuksiani opiskeluajalta. Olen oppinut valtavasti uutta: sisäinen excelvelhoni on tullut esiin ja tiedän teatterimusiikkiluvista yhtä sun toista (ja että ne ylipäätään eroavat muista musiikkiluvista). Moni tuottamisessa tarpeellinen taito oli kuitenkin jo olemassa, niitä tuli vain sovellettua eri tavoin tai eri mittakaavassa. Jos selviää opiskelijabudjetilla seuraavaan opintotukeen, pärjää todennäköisesti myös speksin budjetoinnin kanssa.

Aina ei kuitenkaan ollut helppoa. Jossain vaiheessa takaiskuja tuli siihen tahtiin, että teki mieli syödä havunneulasia ja painua peiton alle odottamaan toukokuuta, mutta sitä varten oli ne ihmiset. Kun tuntui, ettei jaksa kirjoittaa enää yhtään sähköpostia johon ei saa vastausta, joku tiimipäälliköistä ilmoitti tiiminsä olevan kultaa ja mirhamia tai tuottajakollega laittoi viestin että saatiin muuten se Mulan. Kun tuntui, ettei mikään määrä kahvia saa hereille, aamiaiskokouksessa vastapäätä istuva kollega lupasi selvittää apurahaviidakon (vaikka näytti aivan yhtä väsyneeltä).

12722532_10207470954544558_1155899647_oParasta tuottaja-ajoissa oli, että sain tehdä töitä mahtavien tyyppien kanssa. Näillä ihmisillä on niin paljon taitoa, intohimoa ja uskallusta, että siitä sai energiaa pitkäksi aikaa. Ilman heitä tuottamisessa ei olisi mitään järkeä. Heidän takiaan kaikki unettomat yöt ja aikaiset herätykset ja itku ja hampaidenkiristys on ollut sen arvoista. Ja ystävyys säilyy tämän jälkeenkin.

Lopuksi haluan lainata rakasta tuottajakollegaani Sampsaa, joka muotoili tuottajan tunteet runoksi:

 Untitled-1.jpg

Nyt on aika.

Humanistispeksi 2016, Metsä, on karonkkaa vaille valmis.  Viime viikko oli koko produktiolle aivan käsittämättömän upea: lähes vuoden suunnittelu ja uurastus huipentui Kansallisteatterin lavalle. Kaikki näytökset olivat loppuunmyytyjä, ja yleisöpalaute on ollut hämmentävän ylistävää ja positiivista. Olemme kiitollisia jokaiselle, joka tuli katsomaan esitystä: esitysviikko ei olisi ollut yhtä mahtava ilman ihanaa yleisöämme. Hämmentynein, kiitollisin ja haikein mielin Metsä rauhoittuu.

Produktiolaisilla on edessään vielä varmasti monet naurut ja itkut karonkassa, mutta ne jääköön karonkan seinien sisäpuolelle. Humanistispeksi haluaa tarjota blogin lukijoille vielä viimeisen kerran paluun viime viikon tunnelmiin kuvien muodossa. Alle on koostettu esitysviikko pienoiskoossa, Pienen näyttämön rakennusvaiheesta lavasteiden purkuun. Vaikka blogi nyt hetkeksi rauhoittuukin, hiljaisuus ei tule kestämään kauan, sillä jo tällä viikolla tulee tärkeä ilmoitus tulevaisuuteen liittyen! Sitä ennen, hyvä yleisö, viimeisen kerran: Metsä.

 

Omstart, laske uudestaan!

Yhteistyössä K-rauta

Ei ole sattumanvaraista, että Metsä-näytelmän raaka-aineena toimii metsä itse. Emme kuitenkaan tuo metsää lavalle sellaisena kuin se luonnossa kasvaa, vaan lisäämme siihen ihmisen läsnäolon.

Siispä lautakaupoille K-rautaan!

Lavastus3

Ostoslistalla: kakkosnelosta, nelosnelosta, lautaa, ja pirusti ruuveja. Paku alle ja K-rauta Lanternaan shoppailureissulle! Ensimmäinen ostos on kuitenkin kahvi ja pulla, sillä aamu on aikainen ja ajatus täytyy saada kulkemaan kofeiinilla ja sokerilla. Meillä on nimittäin tarkat tekniset piirrokset tarvitsemastamme materiaalista. Ruuviostastolla täytyy kuitenkin soittaa konsultaatiota, jotta osataan ostaa oikeat ruuvit.

Kun ruuvit on valittu, siirrymme ulos valitsemaan puutavaraa. Puutavara myydään rautakaupoissa yleensä jossain tietyssä mitassa, joten jos tarvitaan 10 kappaletta 150 senttisiä pätkiä, täytyy hieman laskeskella kuinka saadaan sopivat palat leikattua ilman, että jää liikaa ylimääräistä. Insinöörille tämä on ehkä kakkupalanen, mutta me teemme Humanistispeksiä. Naureskelimme seuralaiseni Tuomaksen kanssa, että improvisoinnin taito on tärkeä myös muualla kuin speksin lavalla. Omstart, laske uudestaan!Lavastus5

Iso kiitos kuuluukin K-raudan kärsivällisille työntekijöille! Nuori mieshenkilö sahaili eri pituisia lautoja hyväntuulisena hyisestä helmikuun säästä huolimatta, eikä näyttänyt pitkää naamaa, vaikka jäimme pohtimaan otammeko seuraavan pätkän 150 senttisenä vai kymmenen senttiä lyhyempänä.

Jokaisen palan saimme kuitenkin sahattua ja lopulta kuljetettua kantakaupungissa sijaitsevaan olohuoneeseen, joka toimii opiskelijaproggiksen lavastustyöpajana. Oli muuten aikamoista työntää 2,5 metrisiä paaluja tavalliseen henkilöhissiin. Onneksi kämppikset ovat suopeita olohuoneen lautapinoa kohtaan ennen kuin Metsä nousee Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle!

hiisitanssi
Kuva: Susan Heikkinen

Katsaus takahuoneen tapahtumiin

Tällä kertaa pääsemme täällä blogin puolella kurkistamaan ehkä joillekin jopa hieman tuntemattoman tiimin toimintaan. Maskeeraus- ja hiustiimi, tuo takahuoneen piilossa ahertava joukkue, koostuu tänä vuonna kolmestatoista (!!) upeasta ja taitavasta sivellintaikurista. Tiimi on todellakin hurjan iso, mutta niin on myös esiintyjämäärä: heitä on noin kolmekymmentä. Takahuoneessa käy siis aikamoinen vilske, kun esiintyjille suditaan maskit naamaan, ja ilmassa leijuu ydinlaskeumaa muistuttava hiuslakkapilvi.

Maskitiimin työtahti kiihtyy mitä lähemmäs loppua produktio kulkee. Alkusyksy meni lähinnä tiimiä kootessa, mutta ehdimme aloittaa myös maskien ja kampausten suunnittelun varhain syksyllä. Ensimmäinen todellinen koitos tiimillemme tuli marraskuussa, jolloin kuvattiin traileri. Joulukuussa pääsimme testaamaan lukuisat visiomme kaikkien esiintyjien kasvoilla, joten suunnitelmat olivat jo aika selviä ennen joululomaa. Loman aikana maskitiimi sai kerätä voimia tammikuun voimannäyttöön, promokuvauksiin, joissa maskien ja hiusten täytyi olla tuliteriä salamavalojen loisteessa. Mutta eihän se ollut kuulkaa vielä mitään. Innolla odotamme esitysviikkoa, jolloin maskitiimi saa suunnilleen asua Kansallisteatterissa. Tämä ei tiimipäällikköä haittaa lainkaan.

Maski4
Kuva: http://perceptionvsfact.com/135d

Itse tiimipäällikön työ on ollut lähinnä ohjeiden jakoa, tapaamisten järjestämistä, hahmojen suunnittelua, tuotteiden hankkimista ja mahdollisten sponsoreiden miettimistä. Nyt olen itse asiassa oivaltanut, miksi tiimipäällikkö on olemassa: hän tekee aikatauluja! Niitä on paljon. Viime aikoina vapaat iltani ovat menneet miettiessä, miten yhdistää kolmenkymmenen esiintyjän ja kolmentoista maskeeraajan aikataulut yhden viikon ajalle.

Kerroinko jo, että speksi on yksi maailman mahtavimmista asioista? Nimittäin tuotteiden hankkimista en pidä ollenkaan pahana. Kukapa kosmetiikkaan rakastunut ei olisi halukas lähtemään maskeeraustuoteostoksille speksin suoma budjetti takataskussaan. Katsotaan vaan produktion jälkeen, miten reilusti se budjetti menikään yli…

Screen Shot 2016-02-19 at 07.43.19.png

Jotta en antaisi maskitiimistä liian analyyttistä kuvaa, täytyy varmaan heittää vielä taitelijakortit pöytään. Me maski- ja hiustiimin kasvatithan olemme siis oman elämämme taiteilijoita. Näemme kasvot maalarin tyhjänä, valkoisena canvaksena, jolle voimme luoda mitä ikinä haluammekaan. Onnekseni olen löytänyt tiimiini juuri ne, joilla sitä mielikuvitusta ja inspiraatiota löytyy vaikka muille jakaa. Kun näyttelijä luo roolihahmolleen luonteen, eleet ja äänen, on maskin tehtävä saada hahmo myös näyttämään siltä, miltä pitääkin. Tänä vuonna maskin ja hiusten osalta kaikista hauskin, mutta myös vaativin osuus, on ollut eläinhahmojen luominen. Kuinka maskeerata hirvelle turpa? Miten saadaan näyttelijän hiuksista ilveksen korvat? Entä miten ihmeessä teemme ihmisestä linnun? Nämä haastavat kysymykset ovat vieneet maskitiimin toiminnan uusiin sfääreihin, ja lopputulokset ovat, vaikka itse sanonkin, uskomattomia. Tule vaikka itse katsomaan. Ensi-ilta on jo aivan nurkan takana!

Maski5
Karu totuus paljastuu. Kuva: http://becuo.com/makeup-artist-memes

Jos ei vielä tullut ilmi, niin maskitiimiille sydämeni antaneena olen erittäin visuaalinen ihminen, joten annetaan seuraavaksi kuvien puhua puolestaan. Jotta postaus ei olisi pelkkää memeilyä, tältä näyttää Lokin maski suunnitelmasta toteutukseen.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Lisää hahmojen maskeja pääset näkemään Humanistispeksin Facebook-sivuilla, sekä tietenkin Kansallisteatterilla ensi tiistaista alkaen. Maski- & hiustiimi toivottaa omasta puolestaan kaikki lämpimästi tervetulleiksi!