Uuden Humanistispeksin produktion haut ovat käynnissä. Nyt on aika katsoa ajassa taaksepäin ja muistella menneitä speksiproduktioita. Tulevan produktion tuottajat Timi Ritvasalo, Taru Jäntti ja Alina Tolvanen ovat tiivistäneet omat speksimatkansa kolmeen heille tärkeään muistoon menneiltä vuosilta.
Timi
Speksin tekemiseen vaaditaan käsittämätön määrä työtä ja rakkautta. Tammikuussa 2014 olin mukana ensimmäisissä koko produktion läpimenoissa. Hämmästyin siitä, kuinka valtava produktio speksi onkaan. Olimme näyttelijöiden kanssa hinkanneet omassa ryhmässämme, mutta musiikki ja visuaalinen ilme herättivät sen aivan uudella tavalla eloon. Muistan silloin ymmärtäneeni ensimmäistä kertaa, kuinka iso, tärkeä ja merkityksellinen produktio on kyseessä. Kuinka paljon ihmiset ovat valmiita antamaan itsestään yhteisen esityksen onnistumiselle.
Viime vuonna sain kunnian ohjata Humanistispeksin 7. produktion. Vuoden kestävä projekti antoi hurjasti ja opin enemmän teatterista ja itsestäni kuin ehkä yhdenkään aikaisemman vuoden aikana. Hurjaan työrupeamaan kuului myös paljon epävarmuuden ja tiedottomuuden hetkiä. Muistan erään helmikuisen aamun, jona olin seuraamassa esiintyjien tanssiharjoituksia. Huonosti nukuttu yö ja loputtomalta vaikuttava muistio saivat ajattelemaan, että kaikki hajallaan olevat palaset eivät ehkä olekaan sovitettavissa yhteen. Olen oppinut paljon asioita Humanistispeksissä viettämieni vuosien aikana, ja yksi niistä on katsoa pois itsestä kun asiat vaikuttavat mahdottomilta. Nostin katseeni, ja näin esiintyjät, jotka harjoittelivat koreografiaa ennakkoluulottomasti, itsevarmasti, yhdessä. Sen jälkeen en epäillyt enää mitään.
Liityin Humanistispeksiin aikoinaan tehdäkseni teatteria. Huomaan kuitenkin muistojani läpikäydessä, että muistojen keskiössä ovatkin ihmiset. Ihmiset, joiden kanssa olen saanut tehdä intohimoisesti teatteria, katsoa animaatiomaratooneja, kerääntyä kesällä viltille, jakaa meemejä, hiljentyä, olla läsnä toisille ja paljon muuta, joka ei mahdu merkkirajaan. Humanistispeksi on tuonut elämääni ihmisiä, jotka ovat mukanani vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Taru
Yksi tärkeä muisto minulle liittyen speksiin on vuoden 2016 produktion Metsän kenraali. Olin produktiossa puvustamassa sekä tekemässä maskeja ja hiuksia ja katsoessani esitystä huomasin näkeväni koko lavan ihan uudella katseella. Tuijotin ompelemiani vaatteita tarkkaillen, toimivatko ne näyttelijän päällä, kyttäsin, etteivät tanssijoiden kampaukset ala purkautua ja analysoin, miten valaistus vaikutti aiemmin päivällä tekemääni maskiin. Vanhasta ja tutuksi luulemastani teatteriharrastuksesta avautui täysin uusi näkökulma, joka on huomattavasti rikastanut teatteriesitysten katsomista.
Viime vuoden speksin pikkujouluissa muistan ajatelleeni, että enpä ole koskaan ennen ollut juhlissa, joissa olisin oikeasti tuntenut näin paljon ihmisiä. Ja vieläpä näin kivoja ihmisiä.
Ensi-iltakatsomossa istuminen on ihan huikeaa. Ilma on täynnä sähköä ja sisällä kuplii. Tekee mieli huutaa muulle yleisölle että ”minä olen ollut tekemässä tätä! Katsokaa miten hyviä noi kaikki muut on!”. Sama fiiliksen on saanut kokea kahtena viime vuonna. Ja sama fiilis on pakko saada vielä monta kertaa uudestaan.
Alina
Valehtelisin jos väittäisin, että Magian mestari oli ensimmäinen speksi jonka näin, mutta se oli ensimmäinen humanistispeksini. Yhdessä sadan tuntemattoman katsojan kanssa koen siinä hetkessä jotain salaista, yhteistä, ainutkertaista. Jollain tapaa olen osana myös esiintyjien maailmaa. Kuin vahingossa huudan ensimmäisen kerran ”omstart”, ja punastun.
Kaikki mikä kiiltää -esityksestä muistan hiuspuuterin tuoksun. On aikainen aamu, mutta kaikki hehkuvat. Levyt vaihtuvat soittimessa ja ihmiset maskipenkeillä. Juon limsaa toisella kädelläni ja toisella maalaan kasvoja. Siveltimestäni näyttelijä vanhenee 40 vuotta, ja humaltuu. Suljen silmäni ja hengitän lisää hiuspuuteria. Kun on osana jotain tärkeää ja erityistä, sitä tuntee itsensäkin tärkeäksi ja erityiseksi.
Suosikkihetkeni esiintyessä on aina ollut kumarruksissa. Teatterimuseon ilma on kostea ja tahmea, kun Kasvamattomat lähestyy päätöstä. Katson vasemmalle ja oikealle nähdäkseni niin tutuksi tulleet hymyilevät kasvot. Tämä on minun heimoni. Liimaamme kädet yhteen ja kiitämme. Tiedän, että kun juoksemme pois näyttämöltä esitys on mennyttä. Se jää muistoksi Mikä-mikä-maahan, sinne missä muutkin taputetut projektit ovat. Minulla alkaa jo nyt olla vähän ikävä seuraavaa ja sen jälkeistäkin produktiota. Se saa jatkamaan.
