Ennen ei ollut kaikki paremmin. Humanistispeksin ensimmäisiä pyllähdyksiä ja haparoivia askeleita seuranneen silmin voin sanoa, että valtava matka on kuljettu. Tänä aikana speksi on kasvanut, paisunut, oppinut ja erehtynyt ja erehtynyt taas uudestaan ja me speksiläiset olemme muuttuneet sen mukana. Tie on kulkenut Malmitalolta Kansallisteatteriin ja Savoyihin, mutta yksi on pysynyt: speksirakkaus.
Speksi yhdistää kaksi lempiasiaani: improvisaation ja musikaalit. Musiikki tuo speksiin tunnetta ja elämyksiä, omstart-huutojen ansiosta jokainen ilta lavalla, verhoissa tai katsomossa on aina erilainen ja aina on uusia läppiä, jotka saavat nauramaan kippurassa.
Ensimmäisessä toteutuneessa humanistispeksissä Aallonharjalla istuin vain yleisössä. Sinne minut oli raahannut siskoni Tuuli, joka oikeastaan yksinään toimi lavastus- ja puvustustiiminä. Tekijöille ehkä kaikki oli uutta ja hankalaa, mutta katsojana fiilikseni oli kuin laulussa Putte Possun nimipäivistä: kunpa oisin saanut olla mukana. Energia ja ilo täyttivät lavan ja siitä oli aivan pakko päästä osalliseksi.
Toisessa speksissä Kuolema on katettu tulin jo vetäistyksi käsikirjoittajaksi ja sanoituspäälliköksi. Huseerasin myös lavalla näyttelemässä ja siirtelemässä lavasteita. Tunne oli jotakin sähköistävää ja ihmeellistä: katsoa, kuinka käsikirjoitus ensin synnytettiin ja näyttelijät ottivat hahmot omakseen ja herättivät ne eloon. Karun Malmitalon sijaan päästiin kulttuuriareena Gloriaan. Takahuoneessa maskeerattiin, pukeuduttiin ja kuhistiin jännittynyttä odotusta. Lavalla tyylikkäiden lavasteiden keskellä sen vasta tajusi, kuinka pitkälle koneelle naputellut sanat olivat johdattaneet.
Ensimmäisen speksini jälkeen en enää pystynyt päästämään irti. Nyt olen käsikirjoitustiimissä jo neljättä kertaa, sanoitustiimiä johdin kolme vuotta, neljäntenä olin kakkosena ja sanoitustiimiläisenä kahdesti; lisäksi vietin neljä speksiä lavalla statistoimassa. Samalla speksi on aikuistunut: kun ennen pieni porukka teki mitä kukin osasi ja yritti sitäkin mitä ei osannut, nyt Humanistispeksin produktioihin on niin kovasti halukkaita, että tiimien jäsenet valitaan tiukkojen kokeiden ja seulan lävitse. Näyttelijöiden pääsykokeet eivät eroa pahemmin TEAK:in pääsykokeista, visutiimiläiset esittelevät päälliköille portfolioitaan, halukkaat sanoittajat koesanoittavat ja muusikot ja laulajat esittävät taitojaan. Muutamissa vuosissa Humanistispeksi on syntynyt tyhjästä ja kohonnut merkittäväksi tekijäksi speksikentällä, speksiksi, johon mukaan pääseminen on etuoikeus ja joka voi ylpeästi pistää parastaan tärkeimpien teatterien lavoilla.
Vaikka Humanistispeksi on kasvanut niin suureksi ja kimmeltäväksi, sen sydän on pysynyt ennallaan. Meitä muutamia vanhoja jääriä on yhä riippumassa nilkasta kiinni mutta uusia innokkaita tulee joka vuosi. Humanistispeksi on tasa-arvoinen yhteisö, jonka jokaiseen produktion valintakokeissa kaikki ovat samalla viivalla. Kaverisuhteet tai vanhat uroteot eivät paina, vaan jokaisen produktion alussa ovet ovat auki uusille lahjakkuuksille ja vaikka ei aina mahtuisi haluamiinsa tiimeihin mukaan, yhdistyksessä tai speksiperheessä on silti aina innokkaalle paikka vapaana.
Mitä on Humanistispeksi? Se on istumista Klusterin tahmaisella lattialla villasukat jalassa ja itkemässä yhdessä fiilisringissä. Se on hyppimistä pöydällä kun ympärillä lauletaan tuttuja omia sanoja ja tapaillaan vanhaa koreografiaa. Se on sitä, että monesta tulee yksi ja kaikesta suurempaa.
