Speksijäärän jorinoita

Ennen ei ollut kaikki paremmin. Humanistispeksin ensimmäisiä pyllähdyksiä ja haparoivia askeleita seuranneen silmin voin sanoa, että valtava matka on kuljettu. Tänä aikana speksi on kasvanut, paisunut, oppinut ja erehtynyt ja erehtynyt taas uudestaan ja me speksiläiset olemme muuttuneet sen mukana. Tie on kulkenut Malmitalolta Kansallisteatteriin ja Savoyihin, mutta yksi on pysynyt: speksirakkaus.

Speksi yhdistää kaksi lempiasiaani: improvisaation ja musikaalit. Musiikki tuo speksiin tunnetta ja elämyksiä, omstart-huutojen ansiosta jokainen ilta lavalla, verhoissa tai katsomossa on aina erilainen ja aina on uusia läppiä, jotka saavat nauramaan kippurassa.

enskariIMG_2888Ensimmäisessä toteutuneessa humanistispeksissä Aallonharjalla istuin vain yleisössä. Sinne minut oli raahannut siskoni Tuuli, joka oikeastaan yksinään toimi lavastus- ja puvustustiiminä. Tekijöille ehkä kaikki oli uutta ja hankalaa, mutta katsojana fiilikseni oli kuin laulussa Putte Possun nimipäivistä: kunpa oisin saanut olla mukana. Energia ja ilo täyttivät lavan ja siitä oli aivan pakko päästä osalliseksi.

Toisessa speksissä Kuolema on katettu tulin jo vetäistyksi käsikirjoittajaksi ja sanoituspäälliköksi. Huseerasin myös lavalla näyttelemässä ja siirtelemässä lavasteita. Tunne oli jotakin sähköistävää ja ihmeellistä: katsoa, kuinka käsikirjoitus ensin synnytettiin ja näyttelijät ottivat hahmot omakseen ja herättivät ne eloon. Karun Malmitalon sijaan päästiin kulttuuriareena Gloriaan. Takahuoneessa maskeerattiin, pukeuduttiin ja kuhistiin jännittynyttä odotusta. Lavalla tyylikkäiden lavasteiden keskellä sen vasta tajusi, kuinka pitkälle koneelle naputellut sanat olivat johdattaneet.

emilianuutinen

Ensimmäisen speksini jälkeen en enää pystynyt päästämään irti. Nyt olen käsikirjoitustiimissä jo neljättä kertaa, sanoitustiimiä johdin kolme vuotta, neljäntenä olin kakkosena ja sanoitustiimiläisenä kahdesti; lisäksi vietin neljä speksiä lavalla statistoimassa. Samalla speksi on aikuistunut: kun ennen pieni porukka teki mitä kukin osasi ja yritti sitäkin mitä ei osannut, nyt Humanistispeksin produktioihin on niin kovasti halukkaita, että tiimien jäsenet valitaan tiukkojen kokeiden ja seulan lävitse. Näyttelijöiden pääsykokeet eivät eroa pahemmin TEAK:in pääsykokeista, visutiimiläiset esittelevät päälliköille portfolioitaan, halukkaat sanoittajat koesanoittavat ja muusikot ja laulajat esittävät taitojaan. Muutamissa vuosissa Humanistispeksi on syntynyt tyhjästä ja kohonnut merkittäväksi tekijäksi speksikentällä, speksiksi, johon mukaan pääseminen on etuoikeus ja joka voi ylpeästi pistää parastaan tärkeimpien teatterien lavoilla.

IMG_5983

Vaikka Humanistispeksi on kasvanut niin suureksi ja kimmeltäväksi, sen sydän on pysynyt ennallaan. Meitä muutamia vanhoja jääriä on yhä riippumassa nilkasta kiinni mutta uusia innokkaita tulee joka vuosi. Humanistispeksi on tasa-arvoinen yhteisö, jonka jokaiseen produktion valintakokeissa kaikki ovat samalla viivalla. Kaverisuhteet tai vanhat uroteot eivät paina, vaan jokaisen produktion alussa ovet ovat auki uusille lahjakkuuksille ja vaikka ei aina mahtuisi haluamiinsa tiimeihin mukaan, yhdistyksessä tai speksiperheessä on silti aina innokkaalle paikka vapaana.

Mitä on Humanistispeksi? Se on istumista Klusterin tahmaisella lattialla villasukat jalassa ja itkemässä yhdessä fiilisringissä. Se on hyppimistä pöydällä kun ympärillä lauletaan tuttuja omia sanoja ja tapaillaan vanhaa koreografiaa. Se on sitä, että monesta tulee yksi ja kaikesta suurempaa.

Hiukset2
Usean vuoden speksiläinen Sini Helminen

 

Speksimatka kolmessa muistossa

Uuden Humanistispeksin produktion haut ovat käynnissä. Nyt on aika katsoa ajassa taaksepäin ja muistella menneitä speksiproduktioita. Tulevan produktion tuottajat Timi Ritvasalo, Taru Jäntti ja Alina Tolvanen ovat tiivistäneet omat speksimatkansa kolmeen heille tärkeään muistoon menneiltä vuosilta.

Timi

Speksin tekemiseen vaaditaan käsittämätön määrä työtä ja rakkautta. Tammikuussa 2014 olin mukana ensimmäisissä koko produktion läpimenoissa. Hämmästyin siitä, kuinka valtava produktio speksi onkaan. Olimme näyttelijöiden kanssa hinkanneet omassa ryhmässämme, mutta musiikki ja visuaalinen ilme herättivät sen aivan uudella tavalla eloon. Muistan silloin ymmärtäneeni ensimmäistä kertaa, kuinka iso, tärkeä ja merkityksellinen produktio on kyseessä. Kuinka paljon ihmiset ovat valmiita antamaan itsestään yhteisen esityksen onnistumiselle.

IMG_3779

Viime vuonna sain kunnian ohjata Humanistispeksin 7. produktion. Vuoden kestävä projekti antoi hurjasti ja opin enemmän teatterista ja itsestäni kuin ehkä yhdenkään aikaisemman vuoden aikana.  Hurjaan työrupeamaan kuului myös paljon epävarmuuden ja tiedottomuuden hetkiä. Muistan erään helmikuisen aamun, jona olin seuraamassa esiintyjien tanssiharjoituksia. Huonosti nukuttu yö ja loputtomalta vaikuttava muistio saivat ajattelemaan, että kaikki hajallaan olevat palaset eivät ehkä olekaan sovitettavissa yhteen. Olen oppinut paljon asioita Humanistispeksissä viettämieni vuosien aikana, ja yksi niistä on katsoa pois itsestä kun asiat vaikuttavat mahdottomilta. Nostin katseeni, ja näin esiintyjät, jotka harjoittelivat koreografiaa ennakkoluulottomasti, itsevarmasti, yhdessä. Sen jälkeen en epäillyt enää mitään.

Liityin Humanistispeksiin aikoinaan tehdäkseni teatteria. Huomaan kuitenkin muistojani läpikäydessä, että muistojen keskiössä ovatkin ihmiset. Ihmiset, joiden kanssa olen saanut tehdä intohimoisesti teatteria, katsoa animaatiomaratooneja, kerääntyä kesällä viltille, jakaa meemejä, hiljentyä, olla läsnä toisille ja paljon muuta, joka ei mahdu merkkirajaan. Humanistispeksi on tuonut elämääni ihmisiä, jotka ovat mukanani vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Taru

img_1859Yksi tärkeä muisto minulle liittyen speksiin on vuoden 2016 produktion Metsän kenraali. Olin produktiossa puvustamassa sekä tekemässä maskeja ja hiuksia ja katsoessani esitystä huomasin näkeväni koko lavan ihan uudella katseella. Tuijotin ompelemiani vaatteita tarkkaillen, toimivatko ne näyttelijän päällä, kyttäsin, etteivät tanssijoiden kampaukset ala purkautua ja analysoin, miten valaistus vaikutti aiemmin päivällä tekemääni maskiin. Vanhasta ja tutuksi luulemastani teatteriharrastuksesta avautui täysin uusi näkökulma, joka on huomattavasti rikastanut teatteriesitysten katsomista.

Viime vuoden speksin pikkujouluissa muistan ajatelleeni, että enpä ole koskaan ennen ollut juhlissa, joissa olisin oikeasti tuntenut näin paljon ihmisiä. Ja vieläpä näin kivoja ihmisiä.

Ensi-iltakatsomossa istuminen on ihan huikeaa. Ilma on täynnä sähköä ja sisällä kuplii. Tekee mieli huutaa muulle yleisölle että ”minä olen ollut tekemässä tätä! Katsokaa miten hyviä noi kaikki muut on!”. Sama fiiliksen on saanut kokea kahtena viime vuonna. Ja sama fiilis on pakko saada vielä monta kertaa uudestaan.

Alina

Valehtelisin jos väittäisin, että Magian mestari oli ensimmäinen speksi jonka näin, mutta se oli ensimmäinen humanistispeksini. Yhdessä sadan tuntemattoman katsojan kanssa koen siinä hetkessä jotain salaista, yhteistä, ainutkertaista. Jollain tapaa olen osana myös esiintyjien maailmaa. Kuin vahingossa huudan ensimmäisen kerran ”omstart”, ja punastun.

Kaikki mikä kiiltää -esityksestä muistan hiuspuuterin tuoksun. On aikainen aamu, mutta kaikki hehkuvat. Levyt vaihtuvat soittimessa ja ihmiset maskipenkeillä. Juon limsaa toisella kädelläni ja toisella maalaan kasvoja. Siveltimestäni näyttelijä vanhenee 40 vuotta, ja humaltuu. Suljen silmäni ja hengitän lisää hiuspuuteria. Kun on osana jotain tärkeää ja erityistä, sitä tuntee itsensäkin tärkeäksi ja erityiseksi.

Suosikkihetkeni esiintyessä on aina ollut kumarruksissa. Teatterimuseon ilma on kostea ja tahmea, kun Kasvamattomat lähestyy päätöstä. Katson vasemmalle ja oikealle nähdäkseni niin tutuksi tulleet hymyilevät kasvot. Tämä on minun heimoni. Liimaamme kädet yhteen ja kiitämme. Tiedän, että kun juoksemme pois näyttämöltä esitys on mennyttä. Se jää muistoksi Mikä-mikä-maahan, sinne missä muutkin taputetut projektit ovat. Minulla alkaa jo nyt olla vähän ikävä seuraavaa ja sen jälkeistäkin produktiota. Se saa jatkamaan.

Tuottajat
Humanistispeksin 2018 tuottajat Timi Ritvasalo, Taru Jäntti ja Alina Tolvanen

 

 

 

Tiimipäällikön leivontanurkka

Nyt kun kevätsäät ovat alkaneet vihdoin helliä, alkaa samalla tehdä mieli kokeilla jotakin uutta ja seikkailuntuoksuista. Löysinkin pöytälaatikkoni kätköistä yhden kaikkien aikojen lempiresepteistäni: taustalaulupäällikön leivontaohjeen! Sopii erityisesti suurempaan nälkään ja on pitkän valmistusaikansa johdosta erityisen maukas.img_8922

Taustalaulupäällikköohje

1 hengelle

Valmistusaika: noin 9 kk.

Ainesosat:

Taikina:

  • 1 taustalaulutiimi
  • 1 bändi
  • 11 laulavaa näyttelijää
  • 4 dl nuotteja
  • 3 dl nuottien uusia versioita
  • 1 litra treenejä
  • 4 dl tiimipäällikkökokouksia
  • 7,5 dl läpimenoja
  • 2 dl saunailtoja (myös kaljaillat ok)
  • 1 rkl WhatsApp- ja Facebook-keskusteluja

Kuorrutus:

  • 4 dl hiuslakkaa
  • 2 tl jännitystä
  • ripaus epävarmuutta
  • kehuja

16196713_1233120360107791_1738150695_o

Ohje:

  1. Kiipeä pääsykoeviikonloppuna Uuden ylioppilastalon viidenteen kerrokseen ja valikoi sieltä huolella taustalaulutiimi. Itse valitsin lopulta neljä laulajaa, joista tuli aivan ihana tiimi! Tämä on erityisen tärkeä vaihe, sillä tiimi luo pohjan taustalaulupäällikölle. Kun tiimi on valittu, laita se kattilaan ja sekoita mukaan nuotit sekä noin kolmasosa treeneistä.

 

  1. Heitä mukaan bändi, muutama desi treenejä lisää ja nuottien uudet versiot. Tämän jälkeen kuumenna, kunnes seos alkaa kiehua. Kannattaa antaa sekoituksen porista pari kuukautta kannen alla, sillä se käyttää yleensä puolet ajastaan ylimääräiseen säheltämiseen ja jammailuun varsinaisen työskentelyn sijaan. Tämän jälkeen lisää mukaan laulavat näyttelijät ja loput treenit. Keittämisen aikana kattilan reunoille alkaa muodostua speksirakkautta.

 

  1. Kaada seos suureen kulhoon ja ripottele läpimenot mukaan. Anna seoksen levätä muutama päivä niin hapettomassa tilassa kuin mahdollista – esimerkiksi Mannerheim-sali käy hyvin.

 

  1. Lisää mukaan tiimipäällikkökokoukset, saunaillat sekä viimeisenä erilaiset Whatsapp- ja Facebook-keskustelut levottomilla jutuilla ja gif-animaatioilla höystettyinä. Sekoita taikinaa ohjaajalle, tuottajille, muille tiimipäälliköille ja erityisesti näyttelijöiden lauluohjaajalle osoitetuilla kysymyksillä. Kaada taikina jännityksellä jauhotettuun vuokaan ja laita uuniin pariksi viikoksi, jotta tunnelma ehtii kohota.

 

  1. Ota esiin teatterilava ja kumoa valmis taustalaulupäällikkö sen takaosaan. Tunnistat onnistuneen päällikön siitä, että se pysyy pystyssä eikä pyörry tai luiki pakoon. (Jos valmiissa päällikössä esiintyy näitä piirteitä, heitä mukaan pari halausta muilta produktion jäseniltä.)

 

  1. Ennen ensi-iltaa kuorruta päällikkö hiuslakalla ja ripottele päälle pieni määrä epävarmuutta. Esityksen jälkeen laita kirsikaksi päälle yksi muulta produktiolta tai yleisöltä taustalaulajille osoitettu kehu, esimerkiksi: ”Taustalaulajat kuulostaa tänä vuonna hel-vetin hyvältä!” Lisää myös paljon omia kehuja tiimille sekä bändille.

 

Valmista tuli! Nauti esitysviikon aikana kuohuviinin ja onnenkyyneleiden kera. Maku vaihtelee ajoittain suloisen makeasta kitkerään ja takaisin päättyen lopulta ihanaan karonkassa nautittuun viimeiseen palaan. Jäljelle jää katkeransuloinen toive siitä, että kaiken pureskelun jälkeenkin saisi vielä kokea saman uudestaan.

14939537_10211641097488517_4964156405039387386_o
Vuoden 2017 taustalaulupäällikkö Alli

Ruokaa rakkaudella

Humanistispeksi vei minut mukanaan jo fuksivuonna – ja täysin sattumalta. Mitään en tiennyt speksistä etukäteen. Vuodet ovat vierineet, produktiot vaihtuneet ja tässä sitä huomaa edelleen olevan, Humanistispeksin riveissä. Aiempina vuosina olen ollut lähinnä lavalla näyttelemässä, mutta vuoden 2017 produktiossa toimin muonitustiimipäällikkönä. Miksi hypätä parrasvaloista keittiöön? Se selviää nyt.

Neljäs vuosi yliopistolla ja graduseminaari puskee päälle. Ainoana huolenaiheena oli, että miten ehtisin kirjoittaa graduni ja olla silti osa taas mitä huikeinta produktiota. Tuottajat esittivätkin tähän vastauksen: “Leea, lähdetkö muonitustiimipäälliköksi?” Konsultoituani edellisiä muonituspäälliköitä tulin siihen tulokseen, että kyllä, tämä on se minun paikkani tänä vuonna.

18338796_1662981457077697_1961474375_oMuonitustiimipäällikkö on mukana produktiossa alusta loppuun. Uusien ilta, speksiäiset, läpimenot, pikkujoulut, saunaillat, fiilistelybileet ja karonkka olisivat olleet vain laimeaa litkua ilman muonitustiimin panosta. Oli hienoa tuntea olonsa tärkeäksi, koska kukapa ei syömisestä tykkäisi! Muonitus tuo avun sinne missä sitä tarvitaan: esitysviikon takahuoneeseen, tiimipäälliköiden palaveriin, karonkan pikkutunneille. Ruoka yhdistää koko produktion.

Muonitustiimipäällikkönä toimiminen ei vaadi kulinaaritason kokkaustaitoja. Kuten joku viisas on joskus sanonut, itsekin olin lähinnä “vain käsi joka huitoo keittiössä”. Delegoinnin taito on jalo ja on huojentavaa tajuta, että kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Tätä varten on tiimi, johon voi luottaa ja jonka kanssa toimia.

Homma on aika simppeli: jutustellaan 18378717_1662981337077709_175192082_otiimiin hakevien kanssa, valitaan tiimiin toimiva porukka, ideoidaan yhdessä, käydään kaupassa ja hoidetaan homma kotiin hellojen ja kattiloiden ääressä musiikin tai oman lauluäänen tahdittamana. Budjettia ei tarvinnut liian vakavasti ottaa, kunhan piti huolen, että ostoskorista löytyi aina halpaa sesonkiruokaa. Muonitustiimipäällikkönä päätin toimia lempeän diktaattorimaisesti: jaoin auliisti vastuuta tiimilleni, mutta itselleni kuului aina viimeinen sana. Ja aika usein myös ostosten maksu. (älkää pelätkö, speksi maksaa takaisin.) Ja kuten voi jo hyvin valmiista gradustani päätellä, aikaa jää halutessaan myös opiskelulle.

Reilun sadan hengen produktio, liuta allergioita, vegaaneja ja kaikilla hurja nälkä. Yhtälö voi kuulostaa pahalta, mutta mahtavan tiimin kanssa kaikki luonnistuu. Ja kuten monessa muussakin jutussa, tekemällä oppii. Nyt tiedän, mikä kasvisliemikuutio ei sisällä hiivaa, mitkä sipsit ovat vegaanisia ja että turhan nopeasti hupenevaa sosekeittoa voi jatkaa vedellä. Virheitä sattuu toki kaikille, mutta ruoka on aina maistunut ja kiitoksen ääni kaikunut keittiöön asti. Olen hurjan iloinen siitä, että lähdin muonitustiimipäälliköksi ja sain nähdä uuden puolen produktiosta – sekä kaikki upeat esitykset katsomosta! Suosittelen muonitustiimiä lämmöllä ihan jokaiselle.

18362027_1662981233744386_1920699002_o
Produktion 2017 muonituspäällikkö Leea

Tänään te saatte kuulla tarinan

Kirjoitan blogiin tekstipätkää kolmelta yöllä. Se on eräs persoonani vika, olen jokseenkin tuotteliaampi ilta- ja yöaikaan.  Luulen että samoihin aikoihin noin vuosi sitten laitoin hakemukseni Humanistispeksin ohjaajaksi. Elämänrytmini lisäksi hakemuksen laittaminen venyi epävarmuuteni ja epäilyksieni takia. Produktio on lähes vuoden mittainen, enhän minä ole edes ohjannut oikein mitään, ainakaan näin isoa, eihän minusta edes välttämättä ole tähän, pystynkö minä luotsaamaan, osaanko minä opettaa, jajajajajaniin.

Epäilyksistäni huolimatta olin nähnyt unia. Sellaisia, jossa pääsen ihanien ihmisten kanssa luomaan jotain yhteistä ja kaunista. Jokainen kyllästyy epäilyksiinsä joskus, joten minäkin päätin kuunnella uniani.
Uni alkoi tuulesta, joka humisi

IMG_0086
Kuva: Mari Ala-Nikkola

maisemassa. Se humisi tyhjyyttä ja lupausta, niin kuin vain uni voi luvata. Yhtäkkiä huomasin, etten nähnyt unta yksin. Minä en edes ollut uneni omistaja. Yksi kerrallaan unen otti haltuun ihminen, joka täydensi maisemaa pala kerrallaan. Tuuli alkoi humista ränsistyneissä taloissa, jotka viimeisillä rippeillään pitivät ylpeyttä yllä. Musiikki alkoi soida, ja se teki ylpeyden ihmiseksi. Askeleet rytmittivät maisemaa, mutta askeleissa ei soinut runsaus ja ilo. Ne kumisivat enää vain laudoista, jotka jäivät ylpeyttään yhdestä naulasta roikkumaan. Astun kapakkaan ja katson paikallisia henkilöitä. Päivä toisensa jälkeen ne muovautuvat yhä eheämmäksi ja eheämmäksi, kunnes lopulta huomaan nämä henkilöt seisomassa Savoy-teatterin lavalla.

IMG_0234
Kuva: Mari Ala-Nikkola

Olen loputtoman kiitollinen, että työryhmäni lähti näkemään unta kanssani kokonaisvaltaisesti ja täydellä sydämellä. Katsoessani niin rakasta unta unta Savoyn lavalla jäin monesti kiinni pieniin tarinoihin, jotka koskettivat pienen pieniä, yksittäisiä elementtejä lavalla. Hämmennyin siitä, miten unet voivat lopulta olla totta. Loputtomien prosessien, välietappien, harjoitusviikkojen ja palaverien jälkeen edessäni avautui maailma, joka oli jotain niin kaunista ja ainutlaatuista, etten koskaan olisi voinut uneksia sitä itse. Tarvitsin siihen kaikki ne 100 henkilöä, jotka olivat halukkaita tekemään unestamme parhaan mahdollisen: kauniin ja todellisen.

Kaikki unet haihtuvat mielestä pikkuhiljaa. Esityksistä on kolme viikkoa, ja se on tietysti vaikuttanut muistikuviini. Unen ja todellisuuden raja hämärtyy. Kirjoittaessani risteilen erilaisissa rakkaissa kuvissa, joihin kaikkiin liittyy ainutlaatuinen, rakas joukko ihmisiä. Sillä siitä lopulta on kyse Humanistispeksin ohjaamisessa: saa tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka ovat motivoituneita, taitavia ja tekevät vilpittömästi oman parhaansa yhteisen hyvän eteen. Kaiken lisäksi ne ihmiset sattuvat olemaan vielä minulle kovin rakkaita ja tärkeitä. Vaikka yksittäiset kuvat hämärtyvät, tunnen yhä sitä samaa lämmintä, kutkuttelevaa tunnetta jonka kanssa kävelin lopulta pois Savoy-teatterilta.

IMG_0230
Kuva: Mari Ala-Nikkola

Näetkö sinä unia? Ihmiset puhuvat liian vähän unistaan. Niitä pitäisi jakaa ja niitä tulisi seurata. Tämä huikea matka on opettanut minut olemaan avoimempi niin omille kuin toisten unille. Jos sinullakin on unia, älä epäröi tarkastella niitä, ja tehdä jotain mahdotonta: muuttaa uni todeksi.

Pian minä päädyn nukkumaan, ja jään kuuntelemaan yhtä tiettyä lähtöön liittyvää kappaletta. Olen moneen kertaan miettinyt sitä ihmistä, joka päätti lähteä hakemaan Humanistispeksin ohjaajaksi, mutta en saa hänestä enää kiinni. Ehkä sitä ite on vaan muuttunu niin, ettei enää tunnista asioita samalla tavalla ku ennen. Sitä keittää teetä, laittaa jalat veteen ja toteaa: aikansa kutakin.

Maailman rakkain haaste

Vuoteni Humanistispeksin 2017 tuottajana alkoi melko yllättäen ja pyytämättä. Huomasin maaliskuun lopulla Facebookissani rekrytointivastaavan viestin, että speksiin oli juuri valittu kaksi tuottajaa ja tarvittaisiin vielä yksi lisää. Olisinko kiinnostunut?

Kuten niin monelle muullekin, oli edellisen vuoden produktio Metsä ollut minulle tärkeä ja olin oppinut tuntemaan, miten hieno yhteisö speksi on. Siksi vastaukseni kysymykseen oli lopulta yhdessä yössä valmiiksi mietitty: ”Joo, kyllä mä siihen rupean.”

Aika nopeasti sain huomata speksituottajan17204442_1263047370410327_299554232_n
työsaran niin laajaksi, että ihan kaiken siihen kuuluvan oppisi oikeastaan vain speksiä tuottamalla. Pestin laajuus oli helpottava havainto siinä mielessä, että oikeastaan kaikki oma käytännön kokemus teatterin, ryhmänohjauksen ja projektityöskentelyn saralta oli mahdollista soveltaa mukaan samaan soppaan. Sain samaan aikaan huomata osaavani jo melko lailla asioita ja oppivani niitä jatkuvasti huimalla vauhdilla lisää.

11 kuukautta on sen verran pitkä aika, että tuntuu melkein kuin olisin ehtinyt tuottaa kolme erillistä produktiota; ensin käsikirjoituksen, jota työstettiin käsistiimin ja tiimipäälliköiden kanssa kesän helteillä, sitten pääsykokeet ja monen kymmenen uuden produktiolaisen syksyisen alkutaipaleen speksin parissa ja lopulta talvisen loppukirin esitysviikkoon ja sen yli karonkkaan. Esitysviikolla ympyrän alkaessa sulkeutua huomasin yhtäkkiä monenlaisten muistojen tunkevan pintaan pitkän matkan varrelta; käsikirjoittajan kanssa käyty ensimmäinen keskustelu, esityspaikan vuokrasopimuksen vahvistuminen, yhteinen alkulämppä pääsykokeissa. Kun viimeisen esityksen viimeinen biisi kajahti Savoyn lavalta katsomoon, oli liikutuksen määrä valtava. Kaikki se työ, kaikki ne lukemattomat hetket, kaikki nämä ihmiset – ja kaikki todellakin sen arvoista.

17218352_1263047057077025_7198970622525244532_oValehtelisin, jos väittäisin, ettei tuottaminen olisi ajoittain todella rankkaa. Kokoustaa saa monta kertaa viikossa, tapahtumissa pitää aina olla viimeisenä skarppina (tai sitten vähän vähemmän skarppina) paikalla ja paineitakin hartioille kasaantuu ihan vain produktion suuren koon takia. Aikaa ja
voimavaroja kuluu vuoden aikana yllättävän paljon, vaikka se kuinka olisi etukäteen tiedossa. Tässä yhteisössä on kuitenkin sellainen erityisyys, että kaiken minkä sille antaa, saa takaisin moninkertaisena. Annoin tuottajana kaiken, minkä osasin ja voin ja siitä vastineeksi sain luottamusta, rakkautta ja kunnioitusta. Kasvoin haasteen myötä uudeksi ihmiseksi.

Vaikka elämääni on mahtunut kuluneen vuoden aikana monia upeita kokemuksia, voin rehellisesti nimetä Humanistispeksin tuottamisen antoisimmaksi, opettavaisimmaksi ja rakkaimmaksi niistä kaikista. Olisiko se sitä ensi vuonna sinulle?

17211931_1263062383742159_3057056447759619400_o
Humanistispeksin 2017 tuottaja Taru

Perhosia vatsassa

Aikainen herätys lauantaiaamuna, kotiin unohtuneet eväät, tavallista pidemmältä tuntuva matka uudelle ylioppilastalolle, portaat ylös humanistiklusterille, nimi teipillä rintaan ja ei muuta kuin Mannerheim-saliin. Siellä se minua tälläkin kertaa odotti: pääsykoeviikonloppu.
Tämä oli minulle kolmas sellainen. Tiesin tavallaan mitä odottaa, mutta kuitenkin sama vanha jännitys nosti päätään jo viikolla ja perhoset juhlivat vatsassa. Siitä huolimatta oli helppo astua klusterille hymyillen, sillä vastassa oli iloinen puheensorina ja jo tutuksi tullut vastaanottavainen ilmapiiri. Oli hienoa nähdä suuri osa edellisten vuosien speksiperheestä samassa paikassa pitkän tauon jälkeen, ja tavata uusia innokkaita hakijoita.

Sain sittenkin evääni, koska kämppikseni on hieno ihminen (Kiitti Sampsa!), sain kuulla infoa lavastustiimistä, ja räppäsin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin vapaaehtoisesti muiden ihmisten edessä. Se oli ihan kivaa. Kaiken kaikkiaan lauantai oli innostava, jännittävä ja minun tapauksessani pitkä päivä, jonka jälkeen jäi odottamaan tulevaa.

14550894_10209745030756778_481429309_o
Kolmannen vuoden speksiläinen Sebastian

Sunnuntai oli näyttelijäksi hakevien tapauksessa intensiivinen päivä, jonka aikana tehtiin improvisaatio- ja dialogiharjoitteita ja lopuksi tanssikoe. Hymy ja nauru olivat eri harjoitteiden aikana herkässä, sillä ihmiset olivat valmiita näyttämään itsestään ratkiriemukkaita ja vaikuttavia puolia. Saimme esimerkiksi olla todistamassa Kuronen & Lahtinen –shown livekohtausta, jossa Helena kantoi Pyryä väkisin kohti Humanistispeksiä. Saatoin huutonauraa hieman. Tanssikokeessa pääsimme purkamaan kaiken lopun energiamme tanssin keinoin, ja oli helppo jäädä ihailemaan toisten tekemistä.

Ja sitten yhtäkkiä se oli ohi. Sanoin viikonlopun päättävässä fiilisringissä, että oloni oli kummallinen. Pääsykoeviikonloppu itsessäänkin tuntuu vuosi vuodelta olevan jotakin kummallista ja ainutlaatuista.  Sitä odottaa, jännittää ja ehkä vähän pelkääkin. Silti siellä viihtyy ja parhaimmillaan siitä nauttii täysin siemauksin. Pääsykoeviikonlopussa tuleva produktio kaikkine tiimeineen konkretisoituu ja saa alkusysäyksen, vähän kuin vaunut vuoristoradan huipulla. Se on menoa nyt.

 

Se vei koko tytön

Reilu vuosi sitten, pääsin yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa, ja orientaatioviikon aikana silmiini osui muistaakseni tutorini Sampsan Facebookissa jakama linkki Humanistispeksin hakulomakkeeseen. Tämä kyllä herätti mielenkiintoni – olin ollut mukana mm. Kansallisteatterin Nuorisoteatteriprojektissa näyttelijänä ja maskeeraajana – mutta arvelin että minulla riittää ihan tarpeeksi tekemistä opintojen ja töiden kanssa ja unohdin asian. Seuraavalla viikolla Sampsa tuli juttelemaan speksin tuottajan ominaisuudessa. Hän oli saanut tietää minun olevan parturi-kampaaja ja tiedusteli kiinnostustani hakea maskitiimiin. Lupasin vilkaista hakulomaketta. Muutama päivä taisi vierähtää ennen kuin sain pidettyä lupaukseni, mutta senpä jälkeen ei paluuta enää ollut.

Syyskuun viimeinen viikonloppu pääsykokeineen koitti. Ensin kaikki visutiimeihin hakeneet kokoontuivat Utopiaan, tiimipäälliköt esittäytyivät, ja sen jälkeen jakauduttiin pienempiin ryhmiin omien hakukohteiden mukaisesti. Istuin saman tien alas maski- ja hiuspäällikkö Annikan kanssa, juttelimme vähän taustoistamme yleisesti ja aiheeseen liittyen, ja sain pääsykoetehtävän käteeni: kaksi tyhjää face chartia, jotka piti värittää annettujen ohjeiden mukaisesti. Palautin paperin, ihan tyytyväisenä aikaansaannoksiini, mutta saman tien todellisuus iski päin näköä. En menisi väittämään itseäni piirustuksellisesti erityisen lahjakkaaksi, ja mieleni tekikin hakata päätä pöytään kun näin muiden tuotoksia, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: seuraavalla viikolla sain ilmoituksen että minut oli valittu tiimiin.

Lokakuun loppupuolella näin vihdoin ensimmäiset speksini – Humanistispeksin illanvietossa parin vuoden takaisen Magian mestarin ja heti seuraavana päivänä Fyysikkospeksin Mielenpuhaltajat. Maskitiimin osalta syksy alkoi verkkaisesti, mutta olimme saaneet käsikirjoituksen luettavaksemme ja pikkuhiljaa mekin pääsimme tositoimiin: marraskuussa pidettiin kaksi suunnittelukokousta sekä kuvattiin traileri ja joulukuussa päästiin kokeilemaan maskeja ja kampauksia näyttelijöille. Monet tekivät hahmoilleen sekä maskin että hiukset, mutta koska osa halusi vain maskeerata, niin sovimme, että minä vastaisin heidän hahmojensa kampauksista.

img_0431
Orava tupsukorvineen seka muita Metsän asukkeja. kuva Susan Heikkinen

Esitysviikko oli rankka, sitä ei käy kieltäminen – läheltä piti, etten pillahtanut itkuun jo keskiviikkoaamuna (onnesta tosin) kun luin bussissa katsojien palautteita ensi-illasta ja joku hehkutti oravan tupsukorvia, jotka olivat minun käsialaani. En suostunut pitämään vapaailtoja, vaan halusin olla mukana jokaisessa näytöksessä, ja kyllähän siinä sitten tulikin tehtyä joka päivä lähemmäs 12 tuntia töitä. Tiesin kuitenkin mihin ryhdyin, enkä mitään muuta odottanutkaan. Saati sitten vaihtaisi hetkeäkään pois.

Kun pitkin produktiota välillä juolahtaa mieleen, että nyt tehdään jotain suurta ja hienoa, ja kun sama ajatus toistuu monta kertaa jokaisena esityspäivänä, niin siitä fiiliksestä tulee aika koukuttava. Ja kun puolen vuoden työ huipentuu siihen, että viettää viikon ajan lähes jokaisen valveillaolotunnin niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa tehdään sitä suurta ja hienoa, niin niistä ihmisistä tulee todella tärkeitä. Perhe. Voisin kuvailla speksifuksivuottani sanomalla, että annoin syyskuussa pikkusormeni, mutta speksi ei tyytynyt edes käteeni vaan vei koko tytön mennessään.

10556382_10207839925303253_881196446268266332_n
Entinen speksifuksi, nykyinen hiuspäällikkö Nina Teikari

Speksihakuun pääset täältä.

 

Elämäni eeppisin päätös

Aloitin viime vuonna teatteritieteen opinnot – olin viime syksynä siis sekä yleisesti fuksi että niin sanottu speksifuksi. Syksyn alkaessa en edes tiennyt speksien olemassaolosta tai ollut varautunut siihen, että Humanistispeksissä esiintyminen tulisi lopulta olemaan ensimmäisen yliopistovuoteni yksi ikimuistoisimmista kokemuksista.

Sain kuulla Humanistispeksistä ja lähestyvistä pääsykokeista oman ainejärjestöni fuksisitseillä. Satuin mainitsemaan eräälle toiselle opiskelijalle, jolla oli jo kokemusta edellisvuoden speksissä olemisesta, että olin harrastanut jo jonkin aikaa improvisaatioteatteria. Hän suostutteli minut hakemaan speksiin, vaikka edes silloin minulla ei ollut sen enempää tietoa kaikesta siitä, mitä kaikkea se oikeastaan sisällään pitää.

Sain speksin kautta monta uutta hyvää ystävää, jotka jäävät elämääni myös speksin ulkopuolella. Mukaan hakiessani en tietenkään tiennyt tästä kaikesta vielä mitään, joten syy miksi hain Humanistispeksiin olikin lähinnä halu jatkaa teatteriharrastusta ja mahdollisuus kokeilla jotain uutta ja erilaista. Suostuttelijakin oli toden teolla vakuuttava.

12802942_10153920850602645_2232126765114819337_n
Näyttelijät Metsän nimenjulkkareissa

Hakuprosessi oli sekä hauska että jännittävä. Lähetin hakulomakkeen ilman, että oikeastaan tiesin, mitä siihen olisi tullut kirjoittaa. Mututuntumalla ja hullulla teatteri-innolla mentiin siis. Pääsykokeissa ensivaikutelma oli suorastaan shokki, sillä en tuntenut lähestulkoon ketään ja minulla oli olo, että kaikki muut tunsivat toisensa ennalta. Ulkopuolinen olo kesti kuitenkin vain noin viisi minuuttia. Kun tutustumisrinki oli ohi ja improvisaatioleikit alkoivat, murenivat myös omat pelkoni siitä, ettenkö myös minä uutena speksitulokkaana olisi tervetullut joukkoon.

Pääsykoeviikonloppuun mahtui paljon naurua, hikeä ja paikoittain myös jännitystä. Laulaminen hermostutti minua aika paljon. Tai siis ei itse laulaminen, vaan ehkä tieto siitä, että koin olevani aika mitäänsanomaton sillä saralla. Olinkin siksi valinnut helpohkon lastenlaulun, joskin onnistuin unohtamaan siitäkin joitakin sanoja. Lauluopettaja oli kuitenkin erittäin kannustava, ja minulle jäi tunne siitä, että tiimipäälliköt hakevat kaikkien osallistujien parhaita puolia ja kannustavat onnistumaan. Kaiken kaikkiaan pääsykoeviikonloppu oli  ennen kaikkea positiivinen kokemus, jossa sain mahdollisuuden niin onnistua kuin epäonnistua ja olla oma itseni.

Tällä hetkellä ja yhden speksin kokeneena sanoisin, että haluan varmasti hakea speksiin uudestaan, sillä se on lämmin yhteisö, jossa tehdään kokonaisvaltaista teatteria täydellä sydämellä ja hyvällä yhteishengellä. Oli ilo huomata, miten jokaista osa-aluetta pidettiin tärkeänä.

Speksiin osallistuminen muovasi paljon koko yliopistovuottani. Sain monia uusia ystäviä, joihin en välttämättä muuten olisi saanut tilaisuutta tutustua. Minua ei haitannut, että harjoitukset ja muut tapaamiset veivät monia iltoja viikossa, sillä koin sen merkitykselliseksi tekemiseksi. Olin speksiläisten kanssa täysin vapaa ilmaisemaan itseäni ja luovuus sai todella päästä irti. Sain myös speksin kautta ennen kaikkea oppiainerajat ylittävän yhteisön, jossa koen voivani olla oma itseni. Oli kerta kaikkiaan upeaa olla mukana produktiossa, jossa kaikki ovat täysillä mukana. Ja vaikka Metsä onkin ollut jo kuukausia ohi, kulkee se silti mukanani päivittäisissä ajatuksissa ja elää muistoissa.

IMG_8432
Emmi Halmesvirta aka Pupu

Mukaan vuoden 2017 speksiin pääset täältä!

Vuosi apuohjaajana

Noin vuosi sitten huikean Metsämme ohjaaja Mari kirjoitti minulle Facebookissa, että ”You’re hired!” Olin hakenut apuohjaajan paikkaa tulevassa produktiossa, ja olin todella tohkeissani nämä uutiset kuullessani. Vaikka en tästä pestistä rahaa saanut, sain kullanarvoista oppia ja huikean kokemuksen, joka ei ole verrattavissa mihinkään aiempaan teatterikokemukseen.

Jokaisen apuohjaajan rooli määrittyy jokaisena vuonna taatusti eri tavoin. Ohjaaja määrittelee, mitä toivoo apuohjaajaltaan, ja työtä jaetaan sen mukaan. Meillä oli alusta asti selkeä työnjako siinä, että Mari ohjaa näyttelijöitä ennen kaikkea käsikirjoituksen osalta, ja minä ohjaan improa. Sitä vuoteni ylivoimaisesti eniten oli: minulle rakkaan impron ohjaamista. Rakastan myös leikkimistä ja liikeimproa, ja siten alkulämpät harjoituksissa olivat myös heiniäni. Lisäksi apuohjaajana tulee hoidettua kaikenlaisia käytännön juttuja, kuten treeniaikataulun excelöimistä ja näyttelijöiden pitämistä ajan tasalla. Sananmukaisesti apuohjaajan tehtävä on ohjaajan apuna toimimista. Apuohjaaja on ohjaajan tukena, ja hoitelee ohjaajan to do -listalta erilaisia asioita, jotta ohjaaja saa keskittyä itse ohjaamiseen eikä väsy täysin. Lisäksi minulle mahtava bonus oli se, että pääsin seuraamaan ammattitaitoisen ohjaajamme Marin työskentelyä lähietäisyydeltä.

Konkreettisesti vuodesta apuohjaajana jäi käteen muistivihko täynnä leikkejä, improharkkoja ja muita treenimuistiinpanoja. Tässä produktiossa meillä oli lavalla kerralla paljon ihmisiä, ja treenasimme pääasiassa aina koko porukalla. Impron vetäminen kahdellekymmennelle ihmiselle on antoisaa, mutta myös haastavaa. Apuohjaajana pääsee terästämään ryhmänohjaamistaitoaan ja kykyä suunnitella toimivia harjoituksia näin isolle porukalle. Varsinkin kenelle tahansa opettajaksi opiskelevalle tai muuten ihmisten kanssa työtä tekevälle tämä on todella hyödyllinen ja antoisa pesti!

Speksiin voi käyttää loputtomasti aikaa. Haastavinta vuodessa oli speksin ja muun elämän yhteensovittaminen. Itse kirjoitin gradun, valmistuin ja aloitin opettajan työt speksin aikana. Tätä kombinaatiota en välttämättä suosittele kaikille, koska vuosi voi olla jatkuvaa riittämättömyyden kanssa taistelua ja kaikkialle repeytymistä, mutta en antaisi esimerkiksi gradun olla myöskään este. Speksi opettaa aikatauluttamista, esimerkiksi opiskeluelämän ja speksin tasapainottamista. Suosittelen ottamaan haasteen vastaan, koska tilalle saat myös iltoja, aamuja ja mitä hauskempia tilaisuuksia huikeassa porukassa, jossa muodostuu voimakas yhteenkuuluvuuden ja ystävyyden tunne. Speksissä päädyin muun muassa vetämään lipunryöstöä Lapinlahdessa, kertomaan ja kuulemaan tuhansia fiiliksiä perinteikkäässä fiilisringissämme ja nauramaan kyyneleet silmissä monen monituisia kertoja.

Yksi hyvä puoli speksin päättymisessä on: nyt pääsen itse improamaan speksin improiltoihin jonkun muun vetämänä! Suosittelen improa kenelle tahansa harrastukseksi, ja sen vetäminen on myös arvokas taito, jota pääsee speksissä harjaannuttamaan – myös produktion ulkopuolella.

Kaiken kaikkiaan, speksi oli parasta yliopistossa. Tähän leikkiin kannattaa ryhtyä! Tukea työskentelyyn löytyy porukasta ja speksissä opitut taidot ovat non-formaalia oppimista parhaimmillaan. Tärkeintä on kuitenkin ihmiset: olen suunnattoman kiitollinen kaikista niistä kauniista sieluista ja mahtavista tyypeistä, joita olen speksien aikana saanut kunnian kohdata.