Speksi ei olisi mitään ilman ajan seisauttavia musiikkikohtauksiaan.. Harva speksitieteisiin vihkiytymätön kuitenkaan tietää, mitä kaikkea vaaditaan, että työryhmän mielissä soivat ajatukset saadaan näyttämölle. Yleisö ei näe sanoittajaa kumittamassa kymmenettä versiotaan kertosäkeestä, ei yön pimeydessä MuseScoreen nuotteja napsuttelevaa sovittajaa, eitunnetta liikkeen kielelle kääntävää koreografia, eikä esityslupia levy-yhtiöltä nyhtävää tuottajaa. Yleisö näkee heidän yhteisen satatuntisen työnsä tuloksen. Tämän artikkelin tarkoitus on valottaa lukijoille, miten musiikkikohtaus saatetaan olevaksi.
Dramaturgia
Alussa oli sana, ja tämä sana oli käsikirjoitus. Speksissä musiikkion oleellinen osa tarinaa, ja siksi musiikkikohtaukset mietitään paikoilleen jo varhaisessa vaiheessa. Niitä ei suinkaan läiskitä tarinan päälle kohtiin, joihin ”olis kiva saada joku biisi”, vaan musiikki asettaa omat vaatimuksensa myös juonelle. Jotta musiikki jakautuisi esitykseen mahdollisimman tasaisesti ja olisi genreltään, lataukseltaan ja sisällöltään vaihtelevaa, tulee kohtausten tarjota sille hedelmällinen alusta. Ihanteellisessa musiikkikohtauksessa kuvataan henkilöiden sisäistä tunnetta, keskinäistä konfliktia tai suurta käännettä musiikin keinoin, kunsanat eivät enää riitä. Musiikilla voi nostaa esiin asioita tai tarjota niihin uutta näkökulmaa, ja tehdä niistä tärkeitä myös katsojalle.
Musiikkikohtaukset sijoitetaan kohtauksiin jo varhaisessa vaiheessa, mutta itse biisit valitaan myöhemmin kokouksissa, joihin osallistuvat musiikkitiimien päälliköt, ohjaajat, tuottajat ja käsikirjoittaja. Kokouksia on useita, sillä valinnat ovat vaikeita ja vaativat pohdintaa, kompromisseja, pari riitaa ja biisien kuuntelua kyllästymiseen asti. Jokaisella kokoukseen osallistuvalla on oikeus ehdottaa biisejä, jotka kuvittelee kohtaukseen sopiviksi. Ideaalitilanteessa biisien kuuntelun ja kommenttien jälkeen äänestetään ja tehdään valinta. Todellisuudessa on todennäköisempää, että ehdotuksissa on useampi hyvä vaihtoehto, tai jonkun mielestä kohtaukseen voisi olla olemassa jokin vielä parempi hypoteettinen vaihtoehto, joka pitää vain löytää. Joku päällikkö saattaa vielä ehdottaa ”saisiko tästä tehtyä mash-upin,” ja palataan lähtöruutuun.
Hyvän biisin löytäminen ei riitä, vaan sen tulee ennen kaikkea palvella kohtausta. Biisiä valittaessa täytyy ottaa huomioon monia asioita: Onko bändillä keinoja tai instrumenttejatoteuttaakseen sen uskottavasti? Onko biisi liian vaikea solistille (jota ei vielä tässä vaiheessa ole edes valittu)? Onko lyriikoita tarpeeksi, että sanoittaja voi kertoa oleelliset asiat? Tapahtuuko biisissä tarvittava muutos? Onko siihen mahdollista luoda mielekäs koreografia? Onko biisi tuttu katsojille jostain yhteydestä, mihin emme halua omaa kohtaustamme liittää? Mikäli biisi läpäisee kaiken opponoinnin, se voi kaatua vielä viimeiseen kysymykseen: Saadaanko siihen luvat?
Tuotanto
Esityslupien hankkiminen on pitkällinen prosessi, joka alkaa heti, kun biisi on valittu. Koska speksissä biisit sanoitetaan ja sovitetaan uudelleen, pelkkä rojaltien maksaminen ei riitä. Biisin oikeuksien haltijoilta, kuten artistilta ja häntä edustavalta yhtiöltä, on saatava erikseen lupa biisin käyttöön ja muokkaamiseen. Tämä tarkoittaa lukuisien sähköpostien lähettämistä eri puolille maailmaa, muistuttelua ja jännittämistä, kun vieläjoulukuussakaan lupia ei olla saatu, eikä mailiin vastata. Joskus, tosin harvoin, artisti tai yhtiö kieltäytyy antamasta biisiä speksin käyttöön. Useimmiten prosessi hoituu ongelmitta, kunhan oikeat henkilöt on ensin Teoston ja muiden välikäsien avulla tavoitettu. Jotkut lähettävät vastaukseksi vain ”ok.”, osa vaatii lisätietoja. Usein halutaan tietää esimerkiksi mitä biisin aikana tapahtuu, kuinka pitkä se on, kuinka suurelle yleisölle se esitetään, tehdäänkö esityksestä videotallenne tai miten se sanoitetaan. Yksityiskohdat merkitsevät annettavan luvan laatuun, ja siksi esimerkiksi sanoituksia pitää välillä kääntää englanniksi ulkomaisia artisteja varten.
Sovitus
Tarkkakorvaiset speksissä käyneet lukijat ovat ehkä huomanneet, että biisit harvemmin päätyvät näyttämölle sellaisenaan. Usein niitä on, aika rankastikin, muokattu juuri kyseiseen esitykseen ja kohtaukseen sopiviksi. On pitkälti sovittajasta kiinni, mistä hän lähtee liikkeelle tutustuttuaan alkuperäisbiisiin ja saatuaan kiinni ajatuksesta, mihin suuntaan sitä tulisi viedä. Osa tekee karkean luonnoksen kokonaisuudesta, osa alkaa heti laatia nuotteja soitin kerrallaan. Luovuuden ja fiilistelyn ohessa sovittaminen on hyvin pitkälti konkreettista nuotinnustyötä erilaisilla ohjelmilla, kuten MuseScore tai Sibelius. Legenda kertoo sovittajista, jotka työskentelevät yhä paperilla, mutta speksissä vaaditaan nuottien lisäksi MIDI-tiedosto solistin tai sanoittajan käyttöön, joten konservatiivisimpienkin muusikoiden on täytynyt hyväksyä uudet työkalut.
Bändin kokoonpano vaikuttaa sovitukseen asettamalla raamit, mille soittimille musiikkia voi kirjoittaa. Toisaalta, se voi tarjota myös vapautta, kun pitää sovittaa neljän soittimen biisi musikaaliorkesterille: mille soittimille musiikkia voikaan kirjoittaa? Hyvän sovituksen tunnistaa siitä, että se yksinkertaisesti kuulostaa hyvältä. Miten tämä saavutetaan ei olekaan niin yksinkertaista. Sovittajan täytyy ottaa paljon huomioon: sävellajin täytyy olla solistille sopiva, koreografi saattaa ehdottaa, että tähän kohtaan tarvitaan nopeampi tempo, sanoittaja haluaa omat lyriikkansa kuuluviin, ja ohjaaja toivoomukaan päähenkilön salattuja tuntoja kuvastavan sellosoolon.Erityisiä haasteita sovittajille on viime vuosina tuottanut Humanistispeksin trendi yhdistellä joissain musiikkikohtauksissa kaksi biisiä mash-upiksi. Nämä biisit ovat usein hyvin erilaisia toisistaan, mutta sovittajan tehtävä on saada ne kuulostamaan saman biisin eri osilta.
Sovittaja valitsee, mitkä soittimet soivat yhtä aikaa, mitkä nuotit soitetaan milläkin soittimella, ja saisiko tähän kohtaan herkullisen stemman taustalaulajille. Lopputuloksena on lukematon määrä vaihtoehtoja soinnista, rytmistä ja äänen väristä. Sovittaminen on kirjaimellisesti juuri alkuperäisen biisin elementtien sovittamista uudenlaiseen muottiin. Jostain pitää luopua, jonnekin pitää lisätä ja kaiken lisäksi pitäisi vielä tehdä sellainen biisi, jota bändin on mielekästä ja kivaa soittaa. Jos bändi inhoaa biisiä, jota soittaa, sen varmasti kuulee.
Sanoitus
Ikimuistoinen biisi tarvitsee kertosäkeen, joka… Ilman kertosäettä ei ole ikim… Ollakseen ikimuistoinen, biisi tarvitsee… Haluanko painottaa kertosäkeen tarvetta vai biisin ikimuistoisuutta? Onko parempi, jos tärkeimmän sanan jättää fraasin loppuun? Mikä rimmaa kertosäkeen kanssa? Vai pitäisikö sanoa vain ”kertsi”? Sopiiko sanavalinta tähän tilanteeseen? Onko tässä liikaa tavuja? Tällaisia ajatuksia saattaa juosta sanoittajan mielessä, kun paperi ammottaa tyhjyyttään tai kummittelee viidesti kumitetun säkeistön haamukirjaimia.
Sanoittaminen on runoutta ja vähän matematiikkaakin. Ilmaistava asia pitää tiivistää tiettyyn määrään tavuja, painotettujen sanojen tulisi mukailla alkuperäistä biisiä ja samallasopia solistin suuhun, että yleisö ymmärtää, minkä sisäisen konfliktin kanssa tässä nyt painiskellaan. Tapoja sanoittaa lienee yhtä paljon kuin sanoittajiakin. Jotkut fiilistelevät biisiä ja kirjaavat ylös mieleen pulpahtaneita lauseita, riimipareja ja herkullisia sanoja. Osa alkaa orjallisesti täyttää alkuperäisen biisin säkeistöjä tavu kerrallaan. Sanoittaminen vaatii paljon ajatustyötä usein jo ennen kuin sanaakaan on paperilla. On hyvä selvittää itselleen, mistä lauletaan ja kenen näkökulmasta, miten tempo ja rytmin muutokset vaikuttavat sanavalintoihin ja mikä on ylipäätään biisin tunnelma tai sanoma. Sanoittaja luo biisin sisäisen dramaturgian sijoittamalla eri ajatuksia biisin eri vaiheisiin. Sitten vain aletaan täyttää aukkoja, säe kerrallaan.
Sanoittamiseen, ainakin Humanistispeksissä, kuuluuoleellisesti myös vertaisarviointi ja –tuki. Kun sanoituksen ensimmäinen versio, tai edes osa sitä, on valmis, jaetaan se muille tiimiläisille, jotka tarjoavat kommentteja ja ajatuksia laatikon ulkopuolelta. Toiset silmät saattavat nopeastikin löytää ratkaisun sanoittajan aivot sulattaneeseen säepariin tai kertosäkeeseen, jossa on hyvä ajatus, mutta ”ei vaan jotenki lähe lentoon”. Monen sanoittajan metodiin kuuluu sanoituksensa ääneen laulaminen. Se on paras tapa huomata rytmilliset ongelmat tai se, ettei koko säkeistössä ole aikaa hengittää. Oman biisinsä vihaaminen ja rakastaminen prosessin lopulla on tavallista, ja sen kuuleminen jonkun toisen laulamana saattaa olla hyvinkin ristiriitainen kokemus. Oli se sitten surun tai juhlan paikka, joskus on päästettävä irti, ja annettava sanansa solistille.
Koreografia
Tanssijoilla on usein eniten rooleja speksissä. Välillä he ovat abstrakteja ilmentymiä vastarakastuneiden riemusta tai antagonistin vallanhimosta. Välillä he ovat henkilöitä tarinan maailmasta, kuten ohikulkijoita tai pahiksen kätyreitä. Tanssijat kuvittavat musiikkikohtauksen tunnelmaa, välillä tukemalla sen sanomaa, välillä tarjoamalla siihen aivan uuden näkökulman, jota ei pysty sanoin ilmaisemaan. Tälle kaikelle antaa muodon koreografi.
Biisin tunnelmaa rakennetaan liikkeen laadun lukemattomilla variaatioilla. Liike voi olla nopeaa, venyvää, rytmikästä, sykkivää tai yhdistelmä kaikkia. Esimerkiksi kahden henkilön välistä jännitettä voidaan kuvata tanssilla, joka perustuu kontaktiin: tanssijat voivat joko liikkua kuin olisivat yhtä ruumista, tai sitten kamppailla ja yrittää nujertaa toisensa. Valinta näiden välillä ohjaa katsojan tulkintaa koko kohtauksesta.
Speksissä koreografin haasteena on sovittaa oma visionsa ja tarinansa muihin kohtauksen osatekijöihin. Koreografiaa ei voi suunnitella vain tanssijoille, vaan solisti pitää ottaa mukaan liikkeeseen. Häntä ei voi kuitenkaan liikuttaa samalla tavalla, koska hän laulaa, eikä hänellä välttämättä ole tanssitaustaa. Välillä biisin välissä saattaa olla juonen kannalta merkityksellistä toimintaa tai dialogia, jolle pitää antaa tilaa. Onnistuneen koreografian tunnistaakin ennen kaikkea siitä, että katsoja ei osaa erottaa, missä yksi liike loppuu ja mistä toinen alkaa, vaan liike muodostaa katkeamattomalta vaikuttavan jatkumon.
On tärkeää, ettei koreografia tai tanssijoiden läsnäolo tunnu päälleliimatulta. Siksi koreografin pitää välillä tehdä myös valinta, onko kyseisessä kohtauksessa tanssia lainkaan. Välillä on parempi jättää tanssijat kokonaan pois kuin laittaa heidät kiemurtelemaan nykäriä valkoisissa vaatteissa, kun ei keksitty muutakaan. Kun tanssijoita kohtauksissa käytetään, tulee heidän olla nimenomaan läsnä. Tanssijat ovat tilanteessa mukana siinä missä näyttelijätkin, ja se on tärkeää näyttää kasvojen ja kehon ilmeellä. Jos tanssija keskittyy vain koreonsa muistamiseen, hän kääntyy helposti itseensä, ja katoaa katsojan huomion piiristä.
Esiintyjät
Kun suunnittelijat saavat työnsä valmiiksi, on esiintyjien aika kantaa heidän työnsä näyttämölle. Näyttelijät, bändi ja tanssijat treenaavat syyskaudella pitkälti omilla tahoillaan, kunnes ensimmäisissä läpäreissä marras-joulukuussa kaikki palaset yhdistetään ensimmäisen kerran. Tanssijat ja bändi eivät voi tehdä mitään ilman sovitusta, eivätkä laulajat ilman sanoitusta, joten suunnittelijoiden syksyn aikataulu on tiukka. Mitä aiemmin biisi saadaan esiintyjille, sitä enemmän sitä ehtii harjoitella. Mutta voiko koskaan harjoitella tarpeeksi?
Bändi treenaa syyskaudella noin kuusi kertaa läpimenojen ja eri sektioiden stemmatreenien lisäksi, eli verrattain vähän. Joulun jälkeen vauhti kiihtyy kahteen kertaan viikossa. Mitä lähemmäs esitykset käyvät, sitä useammin alkaa myös solisteja näkyä bänditreeneissä. Tanssijat aloittavat työnsä vauhdilla, kolmella treenikerralla viikossa, mutta jo syksyn aikana tahti kiihtyy neljään kertaan viikossa ja jatkuu samanlaisena esitysviikkoon asti. Näyttelijät osallistuvat aluksi lähinnä tanssitreeneihin, mutta kun sanoituksia alkaa valmistua, osallistuvat he säännöllisesti myös bänditreeneihin ja saavat yksityistä lauluohjausta. Tammi-helmikuussa näyttelijällä saattaakin olla kolmen kohtaustreenikerran lisäksi tanssitrenit, bänditreenit ja laulutunti.
Speksissä pelkkä musiikkikohtauksen hinkkaaminen ei kuitenkaan riitä. Yleisöllä on valta pakottaa esiintyjä hylkäämään kaikki, mitä hän on viimeiset puoli vuotta harjoitellut. ”Omstart” pakottaa esiintyjän tekemään joka ilta jotain uutta ja odottamatonta. Se siirtää vastuun sovituksesta bändille, koreografiasta tanssijoille ja sanoituksesta solistille. Aikaa suunnitteluun on muutama sekunti. Mitä lähemmäs esitysviikkoa tullaan, sitä enemmän esiintyjät harjoittelevat improvisaatiota. Solistit harjoittelevat lauluimproa lauluohjaajan järjstämissä työpajoissa ja myöhemmin bändin kanssa. Bändi ja tanssijat harjoittelevat myös improa omilla tahoillaan treenikauden alusta alkaen.
Improharjoitelussa keskeisessä asemassa on luottamus. Esiintyjän pitää varsinaisen sisällön luomisen ohella oppia luottamaan itseensä ja niihin, joiden kanssa on yleisön edessä. Tämä luottamus rakennetaan joka kerta jokaisessa ryhmässä uudelleen ja uudelleen. Jos näet lavalla musiikkikohtauksen, joka vaikuttaa liian hyvältä ollakseen hetkessä synnytetty, et näe niinkään suvereeneja erityislahjakkuuksia tai huijareita. Näet ihmisiä, jotka luottavat toisiinsa.
Teksti ja kuvat: Manu Paavilainen