Kuiskutuksia

Mitä on kesä?
Lyhyt, unenomainen ja häikäisevä valo, joka katkaisee tutut rutiinit. Tarjous mennä ja olla oma itsensä ihmisten seurassa, jotka jakavat valon. Oopperan hiljaiset kuiskutukset intensiivisen alkusoiton jälkeen.

Lähes täsmälleen viisi kuukautta sitten sain tietää, että pääsen ohjaamaan seuraavan Humanistispeksin. Sitä seuranneen kuukauden aikana valittiin nopealla tahdilla seuraavan produktion käsikirjoitus ja tiimipäälliköt. Toukokuussa päivät muuttuivat jatkuvasti pidemmiksi, ja salaperäinen hiljaisuuden verho peittyi produktion ylle. Hiljaisuus on ollut tosin vain näennäistä.  Suljettujen ovien takana on suunniteltu ja ideoitu produktiota kokonaiseksi, yksi asia kerrallaan. Nyt kun syksy on saapunut, produktio on valmis siirtymään pienen piirin supinoista alati laajeneviksi kuiskutuksiksi.

Mitä on syksy?
Ensimmäiset villasukat lämmittämässä jalkoja. Kasvava tietoisuus akateemisten velvoitteiden lähestymisestä, ja epätoivoista kurssimetsästystä WebOodista. Kosketus motivoituneisiin ja innostuneisiin ihmisiin, jotka ovat vuodesta toiseen halukkaita uskomaan, pyrkimään ja tekemään.

Kun syyskuu vaihtuu lokakuuksi, produktiomme tekijämäärä on nelinkertaistunut. Sitä ennen on kuitenkin aika paljon kuiskuttelua tehtävänä. Humanistispeksi aktivoi itsensä hakumarkkinoinnin, improamisen ja illanviettojen kautta. Avajaiskarnevaaleilla Humanistispeksi näkyy tuoreen speksiesityksen ja improamisen merkeissä. Tarkoituksena on epäilemättä nähdä tuttuja ja rakkaita ihmisiä, mutta ennen kaikkea ajattelemme ihmisiä, jotka eivät vielä tiedä mikä on Humanistispeksi, ja minkälaisia ihmeitä tuon nimen alle piiloutuu. On siis aika siirtyä kokouksista ja kuiskutteluista toimintaan.

Mitä on Humanistispeksi 2017?
Ohjaajan tempoilevaa assosiointia ja tunnelmointia vuodenajoista. Muutto uuteen kotiin, joka tarvitsee sistuksen. Tuttuja ja uusia ihmisiä, jotka haluavat jakaa visioita ja ajatuksia yhteisestä esityksestä. Tarina pyrkimisestä, uskaltamisesta ja tekemisestä.

Tämä produktio on neljäs Humanistispeksi, jota olen tekemässä. Minulle jokainen speksin parissa käytetty vuosi on merkinnyt uudenlaista tarinaa, joka nivoutuu muuhun elämääni. Speksi on opettanut minulle paljon asioita yhteisöllisyydestä, itsensä ylittämisestä ja pitkäjänteisyydestä, ja näistä asioista en olisi voinut oppia missään muualla. Humanistispeksi on tarjonnut turvallisen paikan kehittää itseään niin ihmisenä kuin teatterin tekijänä.

Tämä kirjoitus on kutsu juuri sinulle tulla tekemään tämänkin vuoden tarinasta ainutlaatuinen. Speksi tarjoaa inspiroivan ympäristön täynnä ihmisiä, joille produktio on muuttunut jo nyt hyvinkin henkilökohtaiseksi, ja jotka tekevät intohimoisesti töitä sen eteen, että tämänkin vuoden speksistä tulee vähintään yhtä laadukas kuin lukuisat edeltäjänsä. Uskalla tulla tekemään ja kokemaan asioita, joita et voi vielä edes kuvitella.

Nopeasti virtaava kuiskutus muuttuu pian tuuleksi, joka kertoo omaa tarinaansa.  Tuulen kertomus nostaa kylmiä väreitä, mutta tarina jota se kertoo on tuttu ja rakas: lumen narskuminen saappaiden alla kaukaisessa kaupungissa, jonka vetovoimaa ei tuulikaan voi vastustaa.

Profiilivaihdos
Päivä päivältä innokkaampi ja jo nyt kaikesta aika nöyrä ja kiitollinen ohjaaja, Timi Ritvasalo

Lisätietoa speksistä ja haettavista osaajista sekä hakulomake löytyvät täältä.

Pöytälaatikko eläinhahmoja väärällään

Al Bardus
Al Perdus, kaikkien rinnakkaistodellisuuksien hallitsija. Kuva: Veera Ala-Kaila

Pe(i)lin näytökset eivät vielä olleet alkaneet, kun haaveillen harkitsin osallistumisesta käsikirjoituskilpailuun. Silloin mielessäni oli kuitenkin aivan toinen tarina. Viimeisenä esityspäivänä lojuin tarpeettomana lavan luona ja odotin, että alkaisimme valmistautua näytökseen. Riikka osui paikalle. Löimme luovat päämme yhteen, ja ehostimme Barduksen asua Peccamenin takilla ja Al Zheimerin sauvalla. Myöhemmin kuvaan kommentoitiin: ”Seuraavassa speksissä voisi olla eläinhahmoja.”

Voi hyvät hyssykät, niinhän siinä voisi! Sattuipa sopivasti, että minulla oli pöytälaatikossani tarina eläinhahmoja väärällään. Kilpailu käsikirjoittajan pestistä oli kova, enkä vakavissani uskonut voittavani. Enhän minä ollut koskaan oikeasti kirjoittanut mitään. Kaikenkarvaiset elikot ja Näkki kuitenkin purivat raatiin, ja he valitsivat minut. Yhden puhelun jälkeen olin vastuussa siitä, mitä seuraavassa speksissä tapahtuu, mitä sillä sanotaan, ja mitä kaikki muut produktion jäsenet lähtevät työstämään. Ei paineita.

Silloisen tarinan nimi oli Pöllö, ja se sijoittui Pohjolan ristiretkien jälkeiseen aikaan 1300–1400-luvuille. Tarinan päähenkilö, Uve, lähtee seuraamaan mystistä pöllöä, jonka kanssa ystävystyy tämän valheellisista motiiveista huolimatta. Tarinan miljöö kuitenkin muistutti liikaa Tulisielua, edellisen vuoden Lääkiksen speksiä, jossa merkittävässä roolissa oli shamaani. Loppuratkaisuni oli liian deus ex machina, jossa juoni ratkeaa taikatempuilla. En kuitenkaan yrittänyt puolustautua sillä, että kaikki tapahtumat noudattivat kansanuskon logiikkaa.

käsikirjoittajat
Käsikirjoitustiimi: Liisa, Manu ja Juhana, Viivi puuttuu kuvasta. Kuva: Susan Heikkinen

Nämä muutokset pakottivat luomaan tarinan uudelleen pitkälti tyhjästä. En keksinyt kuollaksenikaan mitään. Kaikki ideani olivat tylsiä tai teennäisiä. Kuinka saan ihmisen eksymään metsään uskottavalla ja kiinnostavalla tavalla? Miten luon ihmisten ja luonnonvoimien yhteentörmäyksen? Silloin Juhana, ensimmäinen tiimiläiseni, ehdotti: ”Entä jos se päähenkilö olisikin rintamakarkuri?” Padot murtuivat ja tartuimme työhön.

Teatterikäsikirjoituksia kirjoitetaan ja hinkataan jopa vuosi. Meillä oli kolme kuukautta. Kokoonnuimme kesäkuussa usein viinilasien ja muistiinpanojen äärelle rakentamaan maailmaamme ja henkilöitämme ja punomaan juonta. Tarina kulki jatkuvasti mukanani myös tapaamisten ulkouolella, ja prosessoin sitä joka päivä, töissä ja vapaalla. Lopulta meillä oli ensimmäinen hahmotelma Metsästä.

Sitten oli vuorossa kamala heinäkuu, jonka aikana olisi kirjoitettava ensimmäinen versio koko näytelmästä. Kaksi viikkoa per näytös. Kesätyöt ja harrastukset siihen päälle. Lisätään tähän vielä lähes lamaannuttava pelko siitä, etten osaa kirjoittaa. En ollut koskaan lukenut yhtäkään näytelmää enkä kirjoittanut kilpailun kohtausnäytettä enempää. Olin varma, että nyt petokseni paljastuisi. Pian kaikki tajuaisivat, millaisen virheen ovat tehneet valitessaan minut. Metsä romahtaa, ja speksi on kriisissä.

"Laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä." Kuva: Susan Heikkinen
”Laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä.” Kuva: Susan Heikkinen

Ohjaajamme Mari oli alusta asti ideoinut tarinaa kanssamme, ja nyt tarvitsin hänen ammattitaitoista apuaan. Töölöläisestä Janoisesta Lohesta tuli kohtaamispaikkamme, neuvotteluhuoneemme ja ideariihemme. Siellä puhuimme tuntien ja tuoppien ajan kirjoittamisesta, draamasta, teatterista ja filosofiasta. ”Älä koskaan yritä kirjoittaa valmista tekstiä ensimmäisellä kerralla, ajat vain itsesi loppuun ja hajoat siihen, kun joudut kuitenkin muuttamaan sitä.” Tämän ja useita muita läksyjä opin noiden tuoppien äärellä. Sain Marilta kirjoittamisen oppaan, jonka kahlasin läpi kahdessa päivässä. Lopulta avasin Wordin, laitoin Dream Theaterin ”As I Amin” soimaan toistona, ja aloin kirjoittaa kohtausta, jossa Eliasta ja Näkkiä jahdataan öisessä metsässä. Ihan hyvä siitä tuli.

Kuin ihmeen kaupalla saimme heinäkuussa aikaan 79 sivua Metsää. Se oli tietenkin aivan liikaa ja sivumäärä oli leikattava viiteenkymmeneen, mikä tarkoitti kokonaisten kohtausten poistamista, tapahtumien yhdistelyä, polveilevan ja lyyrisen dialogin karsimista ja hahmoista luopumista. Se oli erittäin vaikeaa: ”Eihän tässä ole mitään turhaa, vaan kaikki liittyy kaikkeen.” Onneksi Mari auttoi ja teki kylmän ammattitaitoisesti vaikeimmat leikkaukset puolestamme meidän katsellessa vierestä. Kesä oli henkisesti raskain ja kiireisin tähänastisessa elämässäni. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään, sillä sen tuloksena syntyi Metsä.

näkin kuolema
Näkin kuolema. Kuva: Susan Heikkinen

Kun kirjoittaa näytelmää, hahmot saattavat alkaa elää omaa elämäänsä. Näkin piti alun perin olla sivuhahmo, jonka ainoa funktio on johdattaa Elias metsän sydämeen. Kirjoittaessani kohtausta, jossa Näkki puhuu Karhun kanssa, huomasin, että Näkki sanoo: ”En voisi koskaan satuttaa häntä.” Repliikki vain ilmestyi paperille, mutta kirjoitettuani sen pysähdyin ajattelemaan. Tajusin, että Näkki on rakastunut Eliakseen. Oivallus teki Näkistä yhden tärkeimmistä henkilöhahmoistamme ja johti lopulta myös rakastamani hahmon kuolemaan. Muutama miehinen taiteilijakyynel vierähti poskelle.

Sanotaan, että taide ei ole koskaan valmista. Ei olekaan. Aina on sellainen tunne, että jotain voisi tehdä paremmin, ja sama tunne minulla oli luovuttaessani käsikirjoitusta seremoniallisesti ohjaajalle. Jännitin aika paljon, miten teksti tullaan ottamaan vastaan. Turhaan. Ihmiset omilla aloillaan tanssijasta puvustajaan ja lipunmyyjään ottivat tarinan omakseen ja tekivät töitä täydellä sydämellään, jotta tästä tulisi kaikkien aikojen spektaakkeli. Se siitä myös tuli. Kiitos jokaiselle teille, jotka olitte tekemässä unelmastani totta.