Speksilavalla tarinaa tulkitsevat ja vievät eteenpäin näyttelijät. Näyttelemiseksi määritellään usein omat lähtökohdat ja olemuksen omaavan toisen tuntevan, kokevan ja toimivan hahmon tai henkilön luominen. Näytelmässä esiintyvät tarkat ja ehyet hahmokokonaisuudet ovat kuitenkin vain korkeintaan jäävuoren huippuja. Näyttelijöiden prosessi pääsykokeista lavalle ja valmiiseen hahmoon on pitkä, työntäyteinen, vaiheikas ja välillä tuskaakin täynnä.
Speksin kymmenhenkinen näyttelijätiimi ohjaajineen on ollut täydessä työn touhussa heti syyskuun lopun pääsykoeviikonlopun jälkeen, treenaten viikossa useamman kerran, joululomaa lukuunottamatta. Itse näytteleminen speksissä on monitahoista: perinteisen näytelmän tekemisen lisäksi näyttelijät pääsevät haastamaan itseään improvisaatiossa, laulamisessa ja tanssimisessa. Speksinäyttelijyys onkin aivan oma tyylilajinsa. Sitä matkaa, mikä päättyy helmikuussa Peacock-teatterin lavalle, on mahdotonta hahmottaa vain lopputulosta havainnoiden. Tästä syystä teemmekin kurkistuksen speksinäyttelijyyden ja hahmonrakennuksen ytimeen haastattelemalla kahta produktion näyttelijää, yhtä konkaria ja yhtä uutta kasvoa.
Nuutti Huhtilainen – viidennen vuoden speksaaja – joka teki tänä vuonna paluun näyttelijäksi, on mukana lavalla jo neljättä kertaa. “Viime vuonna oli vähän ikävä lavalle kun näyttelemisen sijaan toimin markkinointipäällikkönä. Veri veti takaisin esiintymään ja omstarttaamaan vielä kerran.” Huhtilainen kertoo oppineensa jokaisen vuoden tarjoavan jotain uutta ja mielekästä, vaikka onkin ollut mukana monesti. “Speksissä produktion yhteishenki on aina loistava, niin tänäkin vuonna.”
Ulla Lohi – kotimaisen kirjallisuuden fuksi – on puolestaan speksin ensikertalainen. “Speksissä mukana oleminen on tuntunut hyvältä, koko produktio on todella hyvin organisoitu ja alusta asti on ollut kivaa tehdä hommia yhdessä. Kannustavassa porukassa on myös syntynyt luottamus onnistumiseen.” Lohi päätti hakea produktioon mukaan, sillä se vaikutti produktiolta, joka haastaisi häntä aivan uudella tavalla. Speksissä häntä kiinnosti erityisesti improvisaatio sekä produktion monipuolisuus.
Hahmonrakennuksen prosessin käynnistyminen on ensimmäisiä asia toisiin ja produktioon tutustumisen ohella, johon näyttelijät alkavat orientoitua heti käsikirjoituksen saatuaan. Prosessi on pitkä ja jatkuva, eikä sillä ole mitään varsinaista päätepistettä, ellei esityksiä halua sellaiseksi laskea. Lohi kertoo monipuolisten harjoitteiden ja impron olleen hyödyllisiä prosessissa: “Ne ovat auttaneet löytämään omaa hahmoa eri asioiden hakemisen ja testaamisen kautta, treenien säännöllisyys on myös sopinut minulle.” Huhtilainen komppaa ja kertoo prosessin tuntuneen hyvältä: “Hommia tehdään pikkuhiljaa, pala palaselta. Hahmonrakennus vaatii tietenkin totuttelunsa, kuten myös täysi kalenteri.”
Kokeneena speksaajana Huhtilainen ei kuitenkaan koe hahmonrakennusprosessin helpottuneen vuosien myötä, sillä jokainen rooli on erilainen ja sisältää omat haasteensa. “Prosessi lähtee aina alusta, siihen liittyy niin moni asia lähtien esimerkiksi omista ajatuksista, maskista ja puvustuksesta. Jokainen aspekti tuo hahmoon jotain uutta, ja hahmo muokkaantuu pikkuhiljaa proggiksen mukana. Juuri tätä roolia on kuitenkin ollut kiinnostava ja hauska tehdä.”
Lohi nostaa esiin näiden seikkojen lisäksi myös vuorovaikutteisuuden merkityksen. “Miten muut näyttelijät reagoivat hahmooni auttaa luomaan omaa hahmoa ja näkemään sen eri valossa.” Prosessi tapahtuu hiljalleen, mutta Lohi kokee oman hahmonsa sisäistämisen olleen suhteellisen helppoa. “Hahmon ajattelu ja sisäisen maailman ymmärtäminen on ollut alusta asti luonnollista. Fyysinen puoli oli aluksi haasteellista, esimerkiksi sen miettiminen miten hahmoni liikkuu. Eri harjoitteet ovat kuitenkin auttaneet tässä paljon.”
Hahmonrakennukseen voi hakea inspiraatiota lukuisista lähteistä, ja usein hahmo onkin äärettömän monien pienten inspiraation lähteiden innoittama summa. Huhtilainen kertoo käyttäneensä tänä vuonna eri strategiaa kuin aiemmin, ja lähteneensä hakemaan inspiraatiota vanhojen suomifilmien mieshahmoista. “Vaikutus näkyy esimerkiksi siinä, miten hahmoni puhuu ja suhtautuu muihin. Oli mielenkiintoista kokeilla tätä ja katsoa niin Tauno Paloa kuin Jussi Jurkkaakin, ja havainnoida miten he tekevät erilaisia rooleja. Olen iloinen siitä, että tein tämän kokeilun, se on auttanut tänä vuonna hahmonrakennuksessa todella paljon.”
Lohi kertoo löytäneensä inspiraatiota erityisesti pikkusiskostaan sekä eri tv-sarjojen hahmoista. Näiden avulla hän pyrki löytämään sopivaa suhdetta rakentaa hahmonsa olemusta ja piirteitä vakuuttavasti. Lohi kertoo kuitenkin erityisesti näyttelytreeneissä toteutetun kuuma tuoli -harjoitteen tarjonneen hänelle hahmonsa suhteen selkeän valaistumisen hetken. Harjoitteessa yksi näyttelijä on vuorollaan hahmossaan noin puolen tunnin ajan muiden näyttelijöiden tentattavana mitä erilaisimmilla kysymyksillä. “Jotkut jutut tulivat sillä hetkellä todella selviksi. Tajusin, ettei kaikkea tarvitse miettiä ennalta, että osaan spontaanisti reagoida hahmossa uskottavasti ja hahmo kyllä tietää ne asiat itse. Se valaistumisen hetki oli tärkeä – silloin syntyi luottamus omaan tekemiseen.”
Pitkä prosessi rakentaakin hahmoa kerroksittain. Haasteet liittyvät usein siihen, miten hahmosta saa luotua uskottavan, luonnollisen ja johdonmukaisen kokonaisuuden, etenkin kun omstartit tulevat esityksissä väistämättä rikkomaan kohtauksia.
Huhtilainen kokee haasteellisimpana pienet asiat, jotka tekevät hahmosta omanlaisensa. “Miten hahmo puhuu, millainen on fyysinen olemus, miten hän kävelee tai vaikka miten kädet heiluvat. Näiden pienten asioiden yhdistäminen sulavasti toisiinsa on aina vaikeaa.” Lohi nostaa esiin myös musiikkikohtausten tarjoaman haasteen. “Esimerkiksi äänenkorkeuden ja sävyn pitää kuvata hahmoa, se voi olla haasteellista ja jopa pelottavan vaikeaa toteuttaa. Laulaminen pitää saada kuulostamaan hahmoltani eikä minulta, ja hahmon ääni kuulostamaan oikeasti hyvältä, vaikka pitäisikin laulaa todella korkealta. Sen oppiminen on prosessi ja edelleen käynnissä.” Huhtilainen komppaa ja toteaa nimenomaan omstarttien tuovan aina oman mausteensa kohtauksiin. “Speksissä on hyvin paljon elementtejä, jotka vähän rikkovat hahmoa. Joissain omstarteissa pitää irroittautua hahmosta kokonaan, jonka jälkeen vaikeinta on palata takaisin hahmoon nopeasti. Siinä saattaa mennä pasmat sekaisin hetkeksi.”
Molemmat kokevat kuitenkin erityisesti ryhmän kannustuksen ja näyttelijöiden keskuudessa vallinneen positiivisen ryhmähengen auttaneen haasteissa. Myös ohjaajakaksikolta tullut tuki on ollut korvaamattoman tärkeää. “Me kaikki lähdemme kuitenkin loppujen lopuksi samasta pisteestä tekemään proggista ja rakentamaan hahmoja, on lohduttavaa että proggiksen sisältä löytyy oma tukiverkosto koko ajan,” Huhtilainen toteaa.
Hahmonrakennuksessa onkin oleellista muistaa koko ajan se, että suurta roolia kohtauksissa tulee näyttelemään nimenomaan hahmojen vuorovaikutteisuus keskenään. Tämän onnistuminen on paljolti kiinni myös näyttelijöiden ryhmädynamiikasta. Kohtaukset rakentuvat näyttelijöiden osalta jokaisesta lavalla olevasta hahmosta, ja jokaisesta heidän tekemästään eleestä ja sanomastaan sanasta, olivat ne sitten pieniä tai suuria. Speksitaide on yhteistyötä, ja yhteistyö parhaimmillaan taidetta kauneimmassa muodossaan
Esitysviikon lähestyessä näyttelijöiden hahmot alkavat olla jo hyvin tarkasti muotoutuneita, ja oikeastaan lähes toisia luonnollisia persoonia näyttelijöille. Huhtilaista esitysviikko ei vielä jännitä tai hermostuta: “Meillä on niin hieno porukka että olen varma meidän hoitavan tämän homman kyllä kotiin!” Lohi puolestaan kertoo jännittävänsä todella paljon, nimenomaan omasta puolestaan. “Osa on hyvää jännitystä, sellaista etten malta odottaa esitysviikkoa ja on ihana päästä lavalle. Osa on kuitenkin sellaista, että pelottaa. Hahmosta on vahva ote ja improaminen tuntuu hyvältä, mutta jotkut asiat ja niiden onnistuminen jännittävät silti. Esimerkiksi katkeaako muisti kesken koreografioiden.”
Tapahtui esitysviikolla sitten mitä tahansa, yksi asia on kuitenkin varma: lavalla tullaan näkemään kymmenen ainutlaatuista ja kokonaisvaltaista hahmoa, joiden eloon herättämisen eteen on käytetty äärettömästi työtä, taitoa ja rakkautta. Esitykset ovat hahmojen elinkaaren kohokohta, mutta niiden tarina ei suinkaan pääty vielä siihen. Esittäjiensä sisällä ne elävät ikuisesti, kuten myös katsojiensa. Niillä on mahdollisuus naurattaa, ilostuttaa, vihastuttaa, koskettaa, herättää ajatuksia, luoda tunteita ja muuttaa jotain. Ja se, jos jokin, on kaiken työn arvoista ja enemmänkin.
Teksti: Akseli Rouvari
Kuvat: Akseli Rouvari ja Vertti Ruodemäki