Aloitin viime vuonna teatteritieteen opinnot – olin viime syksynä siis sekä yleisesti fuksi että niin sanottu speksifuksi. Syksyn alkaessa en edes tiennyt speksien olemassaolosta tai ollut varautunut siihen, että Humanistispeksissä esiintyminen tulisi lopulta olemaan ensimmäisen yliopistovuoteni yksi ikimuistoisimmista kokemuksista.
Sain kuulla Humanistispeksistä ja lähestyvistä pääsykokeista oman ainejärjestöni fuksisitseillä. Satuin mainitsemaan eräälle toiselle opiskelijalle, jolla oli jo kokemusta edellisvuoden speksissä olemisesta, että olin harrastanut jo jonkin aikaa improvisaatioteatteria. Hän suostutteli minut hakemaan speksiin, vaikka edes silloin minulla ei ollut sen enempää tietoa kaikesta siitä, mitä kaikkea se oikeastaan sisällään pitää.
Sain speksin kautta monta uutta hyvää ystävää, jotka jäävät elämääni myös speksin ulkopuolella. Mukaan hakiessani en tietenkään tiennyt tästä kaikesta vielä mitään, joten syy miksi hain Humanistispeksiin olikin lähinnä halu jatkaa teatteriharrastusta ja mahdollisuus kokeilla jotain uutta ja erilaista. Suostuttelijakin oli toden teolla vakuuttava.
Hakuprosessi oli sekä hauska että jännittävä. Lähetin hakulomakkeen ilman, että oikeastaan tiesin, mitä siihen olisi tullut kirjoittaa. Mututuntumalla ja hullulla teatteri-innolla mentiin siis. Pääsykokeissa ensivaikutelma oli suorastaan shokki, sillä en tuntenut lähestulkoon ketään ja minulla oli olo, että kaikki muut tunsivat toisensa ennalta. Ulkopuolinen olo kesti kuitenkin vain noin viisi minuuttia. Kun tutustumisrinki oli ohi ja improvisaatioleikit alkoivat, murenivat myös omat pelkoni siitä, ettenkö myös minä uutena speksitulokkaana olisi tervetullut joukkoon.
Pääsykoeviikonloppuun mahtui paljon naurua, hikeä ja paikoittain myös jännitystä. Laulaminen hermostutti minua aika paljon. Tai siis ei itse laulaminen, vaan ehkä tieto siitä, että koin olevani aika mitäänsanomaton sillä saralla. Olinkin siksi valinnut helpohkon lastenlaulun, joskin onnistuin unohtamaan siitäkin joitakin sanoja. Lauluopettaja oli kuitenkin erittäin kannustava, ja minulle jäi tunne siitä, että tiimipäälliköt hakevat kaikkien osallistujien parhaita puolia ja kannustavat onnistumaan. Kaiken kaikkiaan pääsykoeviikonloppu oli ennen kaikkea positiivinen kokemus, jossa sain mahdollisuuden niin onnistua kuin epäonnistua ja olla oma itseni.
Tällä hetkellä ja yhden speksin kokeneena sanoisin, että haluan varmasti hakea speksiin uudestaan, sillä se on lämmin yhteisö, jossa tehdään kokonaisvaltaista teatteria täydellä sydämellä ja hyvällä yhteishengellä. Oli ilo huomata, miten jokaista osa-aluetta pidettiin tärkeänä.
Speksiin osallistuminen muovasi paljon koko yliopistovuottani. Sain monia uusia ystäviä, joihin en välttämättä muuten olisi saanut tilaisuutta tutustua. Minua ei haitannut, että harjoitukset ja muut tapaamiset veivät monia iltoja viikossa, sillä koin sen merkitykselliseksi tekemiseksi. Olin speksiläisten kanssa täysin vapaa ilmaisemaan itseäni ja luovuus sai todella päästä irti. Sain myös speksin kautta ennen kaikkea oppiainerajat ylittävän yhteisön, jossa koen voivani olla oma itseni. Oli kerta kaikkiaan upeaa olla mukana produktiossa, jossa kaikki ovat täysillä mukana. Ja vaikka Metsä onkin ollut jo kuukausia ohi, kulkee se silti mukanani päivittäisissä ajatuksissa ja elää muistoissa.
Mukaan vuoden 2017 speksiin pääset täältä!