Reilu vuosi sitten, pääsin yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa, ja orientaatioviikon aikana silmiini osui muistaakseni tutorini Sampsan Facebookissa jakama linkki Humanistispeksin hakulomakkeeseen. Tämä kyllä herätti mielenkiintoni – olin ollut mukana mm. Kansallisteatterin Nuorisoteatteriprojektissa näyttelijänä ja maskeeraajana – mutta arvelin että minulla riittää ihan tarpeeksi tekemistä opintojen ja töiden kanssa ja unohdin asian. Seuraavalla viikolla Sampsa tuli juttelemaan speksin tuottajan ominaisuudessa. Hän oli saanut tietää minun olevan parturi-kampaaja ja tiedusteli kiinnostustani hakea maskitiimiin. Lupasin vilkaista hakulomaketta. Muutama päivä taisi vierähtää ennen kuin sain pidettyä lupaukseni, mutta senpä jälkeen ei paluuta enää ollut.
Syyskuun viimeinen viikonloppu pääsykokeineen koitti. Ensin kaikki visutiimeihin hakeneet kokoontuivat Utopiaan, tiimipäälliköt esittäytyivät, ja sen jälkeen jakauduttiin pienempiin ryhmiin omien hakukohteiden mukaisesti. Istuin saman tien alas maski- ja hiuspäällikkö Annikan kanssa, juttelimme vähän taustoistamme yleisesti ja aiheeseen liittyen, ja sain pääsykoetehtävän käteeni: kaksi tyhjää face chartia, jotka piti värittää annettujen ohjeiden mukaisesti. Palautin paperin, ihan tyytyväisenä aikaansaannoksiini, mutta saman tien todellisuus iski päin näköä. En menisi väittämään itseäni piirustuksellisesti erityisen lahjakkaaksi, ja mieleni tekikin hakata päätä pöytään kun näin muiden tuotoksia, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: seuraavalla viikolla sain ilmoituksen että minut oli valittu tiimiin.
Lokakuun loppupuolella näin vihdoin ensimmäiset speksini – Humanistispeksin illanvietossa parin vuoden takaisen Magian mestarin ja heti seuraavana päivänä Fyysikkospeksin Mielenpuhaltajat. Maskitiimin osalta syksy alkoi verkkaisesti, mutta olimme saaneet käsikirjoituksen luettavaksemme ja pikkuhiljaa mekin pääsimme tositoimiin: marraskuussa pidettiin kaksi suunnittelukokousta sekä kuvattiin traileri ja joulukuussa päästiin kokeilemaan maskeja ja kampauksia näyttelijöille. Monet tekivät hahmoilleen sekä maskin että hiukset, mutta koska osa halusi vain maskeerata, niin sovimme, että minä vastaisin heidän hahmojensa kampauksista.
Esitysviikko oli rankka, sitä ei käy kieltäminen – läheltä piti, etten pillahtanut itkuun jo keskiviikkoaamuna (onnesta tosin) kun luin bussissa katsojien palautteita ensi-illasta ja joku hehkutti oravan tupsukorvia, jotka olivat minun käsialaani. En suostunut pitämään vapaailtoja, vaan halusin olla mukana jokaisessa näytöksessä, ja kyllähän siinä sitten tulikin tehtyä joka päivä lähemmäs 12 tuntia töitä. Tiesin kuitenkin mihin ryhdyin, enkä mitään muuta odottanutkaan. Saati sitten vaihtaisi hetkeäkään pois.
Kun pitkin produktiota välillä juolahtaa mieleen, että nyt tehdään jotain suurta ja hienoa, ja kun sama ajatus toistuu monta kertaa jokaisena esityspäivänä, niin siitä fiiliksestä tulee aika koukuttava. Ja kun puolen vuoden työ huipentuu siihen, että viettää viikon ajan lähes jokaisen valveillaolotunnin niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa tehdään sitä suurta ja hienoa, niin niistä ihmisistä tulee todella tärkeitä. Perhe. Voisin kuvailla speksifuksivuottani sanomalla, että annoin syyskuussa pikkusormeni, mutta speksi ei tyytynyt edes käteeni vaan vei koko tytön mennessään.
Speksihakuun pääset täältä.