Vuoteni Humanistispeksin 2017 tuottajana alkoi melko yllättäen ja pyytämättä. Huomasin maaliskuun lopulla Facebookissani rekrytointivastaavan viestin, että speksiin oli juuri valittu kaksi tuottajaa ja tarvittaisiin vielä yksi lisää. Olisinko kiinnostunut?
Kuten niin monelle muullekin, oli edellisen vuoden produktio Metsä ollut minulle tärkeä ja olin oppinut tuntemaan, miten hieno yhteisö speksi on. Siksi vastaukseni kysymykseen oli lopulta yhdessä yössä valmiiksi mietitty: ”Joo, kyllä mä siihen rupean.”
Aika nopeasti sain huomata speksituottajan
työsaran niin laajaksi, että ihan kaiken siihen kuuluvan oppisi oikeastaan vain speksiä tuottamalla. Pestin laajuus oli helpottava havainto siinä mielessä, että oikeastaan kaikki oma käytännön kokemus teatterin, ryhmänohjauksen ja projektityöskentelyn saralta oli mahdollista soveltaa mukaan samaan soppaan. Sain samaan aikaan huomata osaavani jo melko lailla asioita ja oppivani niitä jatkuvasti huimalla vauhdilla lisää.
11 kuukautta on sen verran pitkä aika, että tuntuu melkein kuin olisin ehtinyt tuottaa kolme erillistä produktiota; ensin käsikirjoituksen, jota työstettiin käsistiimin ja tiimipäälliköiden kanssa kesän helteillä, sitten pääsykokeet ja monen kymmenen uuden produktiolaisen syksyisen alkutaipaleen speksin parissa ja lopulta talvisen loppukirin esitysviikkoon ja sen yli karonkkaan. Esitysviikolla ympyrän alkaessa sulkeutua huomasin yhtäkkiä monenlaisten muistojen tunkevan pintaan pitkän matkan varrelta; käsikirjoittajan kanssa käyty ensimmäinen keskustelu, esityspaikan vuokrasopimuksen vahvistuminen, yhteinen alkulämppä pääsykokeissa. Kun viimeisen esityksen viimeinen biisi kajahti Savoyn lavalta katsomoon, oli liikutuksen määrä valtava. Kaikki se työ, kaikki ne lukemattomat hetket, kaikki nämä ihmiset – ja kaikki todellakin sen arvoista.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tuottaminen olisi ajoittain todella rankkaa. Kokoustaa saa monta kertaa viikossa, tapahtumissa pitää aina olla viimeisenä skarppina (tai sitten vähän vähemmän skarppina) paikalla ja paineitakin hartioille kasaantuu ihan vain produktion suuren koon takia. Aikaa ja
voimavaroja kuluu vuoden aikana yllättävän paljon, vaikka se kuinka olisi etukäteen tiedossa. Tässä yhteisössä on kuitenkin sellainen erityisyys, että kaiken minkä sille antaa, saa takaisin moninkertaisena. Annoin tuottajana kaiken, minkä osasin ja voin ja siitä vastineeksi sain luottamusta, rakkautta ja kunnioitusta. Kasvoin haasteen myötä uudeksi ihmiseksi.
Vaikka elämääni on mahtunut kuluneen vuoden aikana monia upeita kokemuksia, voin rehellisesti nimetä Humanistispeksin tuottamisen antoisimmaksi, opettavaisimmaksi ja rakkaimmaksi niistä kaikista. Olisiko se sitä ensi vuonna sinulle?
