Humanistispeksin kesäproduktio on kesän ajan tutkiskellut työtä ja sen merkitystä devisingin keinoin. Produktiossa näyttelevä Henrietta kertoo miksi haki mukaan ja millaista tämän esityksen tekeminen on ollut.

Etta alkukesän treeneissä.

Esiinnyin devising-teatteriesityksessä ensimmäistä kertaa yli seitsemän vuotta sitten. Silloin se räjäytti tajuntani ja sai jo peruskoulussa virinneen teatterikipinän roihahtamaan niin suuriin liekkeihin, ettei paluuta enää ollut. Elämä ilman teatteria ei ollut enää mahdollinen. Kaksi vuotta kyseisen produktion jälkeen päädyin speksiin ja jäin sille tielle. Nykyteatteri vaihtui massiivisiin musikaaleihin ja omstarteihin. Kun tänä keväänä kuulin, että rakkaassa speksiyhteisössä aiotaan toteuttaa devising-teatteriproduktio, en voinut olla hakematta mukaan. Tajusin kaivanneeni tuota taianomaista, ilman käsikirjoitusta rakentuvaa teatterimuotoa enemmän kuin olin uskaltanut myöntää.

Uuden produktion aloittaminen on aina jännittävää, mutta heti ensimmäisten treenien aikana saimme huomata, että tällä porukalla toimiminen on helppoa ja hedelmällistä. Sekä ohjaaja että me muut työryhmän jäsenet olemme kerta toisemme jälkeen yllättyneet, miten mielettömiä teatterikohtauksia on rakentunut lähes tyhjästä. Toisinaan kirjoitamme tai keskustelemme, joskus musisoimme, välillä teemme puhdasta teatteri-improvisaatiota. Joskus otamme impulsseja liikkeestä: omasta tai toistemme kehoista, joskus yksittäisistä repliikeistä tai sanoista, välillä taas esineistä, valoista tai tunnetiloista. Luomisen mahdollisuudet ovat rajattomat, kunhan muistamme heittäytyä, uskaltaa ja arvostaa toisiamme. Monesti ohjaaja teettää erilaisia harjoituksia, jotka eivät aluksi tunnu liittyvän mihinkään, mutta joiden kautta syntyy eheä pohja ja inspiraatioverkko yhdessä tehtäville demokohtauksille.

Ensimmäististä harjoitteista ja demoista rakennetaan nyt kohtauksia.

Devisingin luoman yllätyksellisyyden, työryhmän luomismahdollisuuksien ja ennakoimattomuuden udun lisäksi kesäproduktion teema on hyvin mielenkiintoinen. Teoksessa tarkastellaan esittävin keinoin työtä ja sen arvoa. Jokaisella on jonkinlainen suhde työhön, ja työlle annettu arvo määrittyy eri konteksteissa eri tavoin, joskus hyvinkin epäreilusti. Lisäksi on kiinnostavaa miettiä, mikä oikeastaan on työtä. Monet meistä keskittyvät speksiin tai ainejärjestötoimintaan antaumuksellisemmin kuin opintoihin, ja jotkut luovat harrastuksistaan työtä, kun taas toisille ne jäävät vain harrastukiksi. Koulutus voi tuoda lisää palkkaa ja valtaa, vaikka työkokemus ilman koulutusta antaisikin enemmän osaamista. Joskus pelkkä elämän ylläpito käy työstä, samaan aikaan kun ympäröivä yhteiskunta jaksaa moralisoida ihmisyyden tapaa, joka ei ole ”tarpeeksi tuottava”.

Työryhmässä me toimimme ja luomme itsemme kautta, mutta ohjaajalla on selkeä näkemys, mitä syyskuussa tullaan lavalla näkemään. Oli mitä oli, tässä porukassa työskennellessäni tiedän lopputuloksen olevan jotakin upeaa ja kokemisen arvoista –  toivon mukaan jotakin, joka herättää ajatuksia ja tunteita; parhaassa tapauksessa jotakin sellaista, mikä saa katsojissa aikaan teatterikipinän roihahduksen.

Teksti: Henrietta Pihlaja

Kuvat: Nina Teikari