Humanistispeksin kesäproduktio pohtii työn merkitystä ja arvoasitä arvoa, jonka työ meille antaa. Kysyimme ohjaajalta, mistä koko idea sai alkunsa ja miten produktio etenee. Vielä nimetön esitys saa ensi-iltansa syyskuussa Teatterimuseolla.

Ohjaaja ja apuohjaaja treeneissä.

Aloitin viime syksynä Teatteri Jurkan järjestämän dramatisointikurssin, jonka ideana oli aloittaa jonkin proosateoksen dramatisointi näyttämölle. Muistin tuolloin Pentti Haanpään Noitaympyrän, joka oli tehnyt muhun suuren vaikutuksen kirjallisuuden opintojen alkumetreillä. Luin sen uudestaan ja vaikutuin jälleen. Kirjasta nousi esitykselle teema ja liuta kysymyksiä ja ajatuksia. Sivuakaan en ole kirjasta dramatisoinut, mutta ilman kurssia tuskin olisin saanut sysäystä tutkia teosta uudelleen.

Keväällä Kellariteatterin pääsykokeissa oli devising-metodia muistuttava tehtävä, jossa meille annettiin 45 minuuttia aikaa tuottaa esitys annetusta lauseesta. Huomasin aika pian ottavani tehtävässä ohjaavan roolin, ja raatikin kommentoi palautteessa, että kannattaisi harkita ohjaamista. En ollut koskaan aiemmin ajatellut itseäni ohjaajana, mutta ajatus oman produktion luotsaamisesta jäi muhimaan.

Devisingissa mua kiehtoo se, että teos on koko porukan tekemä. Teatterissa mulle on tärkeää yhteen kokoontuminen ja ihmisten kohtaaminen, ja devisingissa se korostuu tosi paljon. On samaan aikaan hienoa ja pelottavaa tehdä esitystä, jonka muoto ja sisältö on toistaiseksi mysteeri. Se on jatkuvaa tasapainottelua ”me voidaan tehdä ihan mitä me halutaan” -hybriksen ja ”ei aavistustakaan mitä tästä tulee” -alhon välillä.

Treenit loppuvat yleensä fiilisrinkiin, myös kesäproduktiossa.

Porukka koottiin pääsykokeilla huhtikuun lopussa ja ekat tapaamiset pidettiin toukokuussa. Treenikausi on lähtenyt käyntiin eräänlaisella orientaatiolla ja harjoitukset koostuvat yleensä lämppien ja fiilisrinkien lisäksi valmistelevista impro-, liike- ja ryhmäharjoitteista. Treenien lopussa tehdään niiden pohjalta pidempi harjoite tai demo, eli lyhyt ryhmän toteuttama esitys. Koska olen ohjaajana ensi kertaa, en tiennyt yhtään mitä odottaa, mutta näyttelijöiden jengi on lyönyt ällikällä. Erityisesti harjoitteet, joissa näyttelijät pääsevät itse tuottamaan materiaalia, kuten esimerkiksi koreografioita omista arkirutiineistaan, sähköistävät ryhmän silminnähden. Vain harjoituksen vuoksi tuotetussa materiaalissa on jo nähtävissä analyysin ja kehittelyn potentiaali. En siis epäile hetkeäkään, etteikö tämä ryhmä tuottaisi syksyn katsojille jotain erityistä ja hämmentävääkin. Ohjaajana haasteenani ovat tulevat dramaturgiset valinnat, mitä sisällyttää esitykseen ja miten sitoa kaikki yhteen.

Teksti: Manu Paavilainen
Kuvat: Nina Teikari