Kun käsikirjoitukseni valittiin tulevaksi Humanistispeksiksi, jokin muuttui. Ei minussa, vaan ympärilläni. Aluksi en huomannut, mitä tapahtuu. Havaitsin vain hauskoja sattumia, joista kerr,oin ohjaajallemme Marille. Hän kertoi minulle, että oli itsekin huomannut ympärillään epätavallisen usein erään hahmon tulevasta speksistämme. Aloin epäillä voiko tämä olla vain sattumaa, mutta en rohjennut vakavissani ehdottaa moista lapsellista ajatusta.
Käsikirjoittaja esittelee käsikirjoitusta. Kuva: Lauri Hukkanen
Epäilykseni alkoi muuttua hiipiväksi peloksi erään käsikirjoituspalaverin myötä. Ulkona oli mainio sää, eikä klusterin tunkkainen ilma aina edesauta luovuutta, joten suuntasimme Ruttopuistoon. Emmepä arvanneet, että läsnäolomme ei olisi tervetullutta. Oli se sitten nurmien alla lepäävät vainajat, säätä hallitsevat luonnonvoimat tai kristittyjen Jumala, mutta jonkin me suututimme. Taivas vetäytyi hetkessä pilveen, ja sitten salama jo halkoikin ilmaa. Samassa alkoi tulla vettä tavalla, josta olen lukenut vain Raamatusta. Sade oli vihainen ja se halusi meidät pois. Emme vastustelleet. Pakenimme yli lainehtivan Mannerheimintien ja pääsimme lopulta Uuden ylioppilastalon suojiin. Kun olimme vaihtaneet speksin kaapista päällemme kuivia vanhoja roolivaatteita, huomasimme pilvien väistyneen ja auringon paistavan. Se paistoi laskuunsa saakka.
Käsikirjoittajan eksistentiaalinen kriisi, etukamerakuva.
Hahmomme ei ollut tuona päivänä näyttäytynyt, mutta tapahtuneen jälkeen hänen läsnäolonsa on lisääntynyt. Hän on piiloutunut kaikkien nähtäville, soluttautunut kaupunkikuvaan. Hänen silmänsä tuijottavat suoraan minuun. Näen hänet taiteessa, mainoksissa, tatuoinneissa, haalarimerkeissä, logoissa ja työpaikallani. Hän tuijottaa minua seinältäni tätä kirjoittaessani. Hän tarkkailee minua, aivan kuten hän tarkkailee henkilöitä tarinassamme, inhoten ja ihaillen.
Aluksi pelkäsin häntä, mutta pelkoni on karissut. Hän seuraa minua, mutta ei tee minulle pahaa. Käydessämme mittanauhan kanssa lumoutumassa esityspaikastamme, oli hän siellä vastassa. Hän odotti oven yläpuolella, aivan kuin toivottaakseen meidät tervetulleeksi jonnekin, minne meitä oli odotettu jo kauan. Loinko minä hänet mielikuvituksessani, vai astuiko hän sinne itse? Ehkä hän tarkkailee meitä kaikkia.
Oletko sinä nähnyt häntä?