Minua pyydettiin kirjoittamaan teille ohjaamisesta. Jokainen minut tunteva tietää, kuinka loputtomasti pystyn jauhamaan kyseisestä aihepiiristä, mutta nyt löydän itseni sanattomana ja hiljaisena tuijottamasta tietokoneen näyttöä ja tyhjää asiakirjaa vilkkuvine kursoreineen. 11 kuukautta elämästäni, sen annoin vuoden 2016 Humanistispeksille. Jos olitte mukanani, jos näitte pääni ja sydämeni sisään, tiedätte miksi oikeita sanoja on nyt vaikea löytää.
Hakupäätös oli vaikea ja monien syiden vuoksi epäilin itseäni suuntaan ja toiseen tietämättä tarttuako tilaisuuteen vai kävellä ohi, sekä itseni että muiden hyväksi. Genre oli minulle melkein vieras ja pelkäsin olevani liian ehdoton, liian tinkimätön, jotta voisin taata kaikkien nauttivan matkasta kanssani. En halunnut pilata speksiä. Lopulta ymmärsin, että ihminen katuu enemmän tilaisuuksia, joihin ei koskaan tarttunut, kuin mahdollisia epäonnistumisia, joten lähetin hakemukseni ja asetin päätöksen muiden käsiin. Minä olin työkalu, ja tarjouduin antamaan osaamiseni speksille, jos he näin katsoisivat parhaaksi.
En ole koskaan työskennellyt näin ison projektin parissa tai näin suuren työryhmän kanssa. Sen ymmärtäminen salpasi hengityksen muutamaksi viikoksi. Mihin minä olin suostunut? 128 ihmistä, ja minun pitäisi tietää, mitä tässä ollaan tekemässä. Voi taivas. Olihan minulla visio, oli kunnianhimoa ja näkemystä, mitä halusin tehdä ja millä tavalla. Mutta hyvin nopeasti ymmärsin, mikä oli suurin voimavarani, enkä matkan varrella unohtanut tai epäillyt sitä hetkeäkään. Se oli tiimini: koko hullu, kaunis, raivokas revohka. Heiltä sain voimani ja ideani. Heiltä sain syyn tehdä kovemmin töitä kuin olen eläessäni tehnyt minkään projektin eteen. Älkää käsittäkö väärin, ei näin ole pakko olla, kukin tekee tätä työtä omalla tyylillään ja kuten tuntee oikeaksi. Mutta kun jotain rakastaa tarpeeksi, näkee jonkin kasvavan ja kukoistavan käsiensä alla, sille haluaa antaa kaikkensa, jotta näkisi rakkaansa lentävän.
Mutta lentoharjoitukset eivät aina olleet helppoja, pohjakosketuksia tuli ja siipiä murtui, mutta niistä selvittiin, yhdessä. Teatterissa ei ole tilaa tähdille tai sooloilulle, ei edes ohjaajan kohdalla. Jos ei osaa arvostaa työryhmääsi, ei ansaitse heitä. Siksi annoin itseni ”Metsälle” ja se vastavuoroisesti opetti minulle enemmän kuin mikään muu kokemus elämässäni.
Tulen vielä usein kulkemaan Ikihongan liepeillä, kuuntelemaan sen havinaa ja miettimään ystäviäni: niitä jotka jäivät elämään Kansallisteatterin lavalle ja niitä, joiden kanssa kävelin sieltä ulos ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme.