Vilma Pulkkinen toimi viime produktiossa apuohjaajana. Vilma oppi apuohjaajana kommunikaation tärkeydestä sekä armollisuudesta itseä ja muita kohtaan.
”Mie en oo mikkään ohjjaaja”, taisin ensimmäisen kerran sanoa joskus vuonna 2014 lukiosta valmistuttuani. Toimin lukioaikana näytelmäkerhon ohjaajana alakouluikäisille lapsille, ja vaikka työ oli ihan hauskaa, ei se oikein tuntunut omalta jutulta. Opiskellessani vuoden kansanopistossa jätin osallistumatta ohjauskurssille, mikä tuntuu nyt aivan älyttömältä, mutta silloin oikealta ratkaisulta. Kurssilla jokainen pääsi ohjaaman yhden kohtauksen valitsemastaan näytelmästä. Minua ohjaaminen ei vaan kertakaikkisesti kiinnostanut: teatterissa halusin ainoastaan näytellä, enkä uskonut, että ohjaajana minulla voisi olla kenellekään mitään annettavaa, enkä uskonut itse saavani ohjaamisesta mitään. Kuinka typerää!
Kun sitten helmikuussa 2019 sain idean Humanistispeksin apuohjaamisesta (liekö idean saamiseen vaikuttanut roolini pietarilaisen teatterin johtajana, tiedä häntä), olin ratketa innostuksesta. Muista minut oli kolmas Humanistispeksin produktio, jossa olin mukana näyttelijänä ja paloin halusta päästä julistamaan omstartin ilosanomaa toisesta roolista käsin. Olin kuullut aikaisempien vuosien apuohjaajilta, ettei apuohjaajan pesti olisi kovin yksiselitteinen. ”No se vähän riippuu siitä ohjaajasta, että miten te sitten sen kanssa sovitte, et mitä kaikkee sun tehtäviin kuuluu”, oli useasti kuulemani kuvaus apuohjaajan tehtävistä. Minulla oli aiemmilta vuosilta sellainen käsitys, että ohjaaja ohjaa kohtaukset ja pitää produktion pystyssä, ja apuohjaaja leikittää näyttelijätiimiä ja vetää improharjoitteita. Noh, melkein.
3 parasta asiaa apuohjaajana
Uusi näkökulma teatterin tekemiseen. En ole koskaan tehnyt teatterissa muuta, kuin näytellyt (mikäli ei nyt oteta huomioon sellaisia ”hei, sinä hoidat kaikki rekvisiitat!” ja sitten päädyt tuomaan kotoa yhden pakasterasian ja poimit risun kadulta). Apuohjaus sopi minulle täydellisesti, sillä halusin päästä kehittymään teatterintekijänä ja päästä näkemään näyttelijäntyötä toisesta vinkkelistä. Rohkaisenkin kokeilemaan uutta ja hyppäämään tuntemattomaan!
Uuden kehittäminen. Humanistispeksissä olen useasti päässyt leikkimään samat leikit ja tekemään samat improharjoitteet (shout-out kestosuosikki jähmylle!!) haaveillen aivan uusista ja ennennäkemättömistä leikeistä ja harjoitteista. Apuohjaajana haaveeni viimein toteutui ja pääsin tuomaan treeneihin aivan uusia juttuja. Osa kokeiluista toimi, ja on toivottavasti tullut jäädäkseen, ja osa taas voi hyvin painua unholaan.
Yhdessä tekeminen. ”Miten jaksat vuodesta toiseen tehdä tota hemmetin työlästä teatterihommaa, palkatta?” Siinäpäs vasta hyvä kysymys lauantaiaamulle, kun kiipeää Uuden ylioppilastalon viidenteen kerrokseen roudaten samalla jotain miljoonan kilon vempelettä hiki hatussa ja astmakohtauksen partaalla. Miten tosiaan? Ihmisten takia. Speksiproduktiossa parasta on siitä syntyvä yhteisö. Apuohjaajana tutuksi ei tule ainoastaan näyttelijätiimi, vaan myös monet muut tiimit ja tiimipäälliköt.
3 asiaa, mitä opin apuohjaajana
Kommunikaatiota ei voi koskaan olla liikaa! Niin tuttu ja ah, niin mehukas sana: kommunikaatio. Sepä on helppo heittää ilmoille, kun kysytään esimerkiksi sellaista asiaa kuin ”mitä osa-aluetta speksin toiminnassa haluaisit kehittää?”. Muista, ettet voi koskaan kommunikoida liikaa. Helposti sitä painaa menemään ajatellen, että kyllähän kaikki täällä lukevat toistensa ajatuksia. Aina on ok (ja myös toivottavaa) kysyä, kommentoida, tarkentaa, pyytää tarkennusta, muistuttaa, käydä keskustelua, laittaa viestiä.
Armollisuuden itseä ja muita kohtaan. Kannattaa toisinaan muistutella itselleen (jos tämä pieni seikka meinaa unohtua), että kyseessä on harrastajateatteriproduktio. Se on ihan ok, jos kaikki ei ole valmista marraskuussa. Välillä on päiviä, kun kaikki sujuu täydellisesti ja välillä on päiviä, kun mikään ei onnistu ja sitä tuntee olevansa aivan kyvytön. Älä ruoski itseäsi siitä, että olet kesken ja vasta opettelet.
Onnistuminen saa sukat pyörimään jaloissa. Ennen kuin hain apuohjaajaksi, mietin että kuinka ihmeessä jaksan katsoa samoja kohtauksia illasta toiseen, istua vaan ja tarkkailla muiden tekemistä. Pian huomasin, että tarkkailussa siisteintä oli nähdä tiimiläisten kehittyminen. Kun yhtäkkiä joku muistaakin kaikki repliikkinsä, toinen saa koreografian haltuun, kolmas pääsee häntä jännittäneeseen ylä-ääneen, neljäs omstarttaa kuin viimeistä päivää, ei voi muuta kuin hyppiä riemusta. Opin, että ohjaamisessa yksi upeimmista jutuista on, kun näkee muiden ylittävän itsensä.
Olenko nyt ohjaaja? Ehkä en, mutta en olisi voinut toivoa parempaa paikkaa, missä kokeilla apuohjaamista. Eli kannattaako hakea apuohjaajaksi? KANNATTAA. Mikäli puhelimessasi on tilaa uskomattomille kuville, Drive, Docs ja Excel -sovelluksille, olet valmis hakemaan.
– Vilma
Haemme apuohjaajaa toteuttamaan vuoden 2021 produktiota! Apuohjaajan haku auki 25.6.2020 klo 23:59 asti. Lue lisää ja hae mukaan.