Humanistispeksi on jossain määrin ollut minulle kuin lapsi. Olen ollut mukana alusta asti ja nähnyt sen opettelevan kävelemään, tulevan uhma- ja teini-ikään ja kasvavan itsenäiseksi. Olen tehnyt lähes kaikkea lavastuksesta ja lipunmyynnistä maskeeraukseen ja käsikirjoitukseen.
Lähdin alun perin mukaan vuonna 2009 lavastuksesta kiinnostuneena, vaikka en ollut nähnyt ainuttakaan speksiä enkä edes tiennyt mikä speksi oli. Pian kuitenkin ymmärsin, että lavastus ei ollut juttuni. Kokeilin siis muita juttuja, ja kiinnostuin erityisesti maskeerauksesta ja hiustenlaitosta. Päädyin alun perin lähes vahingossa tekemään speksin hiukset moneksi vuodeksi ja siinä oli vain pakko oppia. Nyt voin jo sanoa, että maski ja hiukset ovat se minun juttuni ja teen niitä speksin ulkopuolellakin. Välillä mietin jopa ammatillisen koulutuksen hankkimista.
Eniten olen toiminut humanistispeksin puvustuksessa ja olenkin päässyt tekemään mielenkiintoisia projekteja. Olen mm. tehnyt nahkakorsetin, kynsilakannut kenkiä kultaiselle glitterillä, tehnyt iltapukua auton ikkunan lämpöhuovasta ja opettanut näyttelijälle kuinka puetaan sukkahousut. Olisi helppo urautua tekemään aina samoja asioita omassa elämässään, mutta speksi tuo aina jotain uutta ja jännittävää. Ilman speksiä en varmasti olisi koskaan suunnitellut logoa ja markkinointia, kihartanut synteettisiä hiuslisäkkeitä (ei yleensä suositella), rakentanut Porthanian pyöröovesta kopiota tai taituroinut päässä olevista hiuksista narrinhattua.
Kun omat luomukset, ovat ne sitten hiuksia, pukuja tai repliikkejä, saavat aikaan reaktion yleisössä, on tunne todella hieno. Lisäksi on ollut mahtavaa nähdä miten omat luomukset kaikkien muiden panostuksen ohella muodostavat lopulta hienon spektaakkelin, jota yleisö hehkuttaa. Kun antaa kaikkensa speksille, speksi antaa sen moninkertaisena takaisin.